Vahvat naiset -lukuhaaste

BINGO!
Nainen, joka on äiti -- Kaikilla mausteilla, Elizabeth Acevedo
Kirjasuositus läheiseltä naiselta -- Punainen kuningatar, Victoria Aveyard
LGBTQIA+-kirja -- Spiraalitie, Dess Terentjeva ja Susanna Hynynen
Sotakirja, jossa nainen tärkeässä roolissa -- Saarto ja myrsky, Leigh Bardugo
Sukupolvitarina -- Oppilaan tehtävä, Erin Hunter
Nainen, joka pärjää miesten maailmassa -- Usvatuulen valtakunta, Sarah J. Maas
Selviytyjä -- Okaruusujen valtakunta, Sarah J. Maas
Nainen, joka on voittanut palkinnon -- Eikä yksikään pelastunut, Agatha Christie
Rodullistettu kirjailija -- Mun vuoro, Angie Thomas
Salanimellä kirjoittava nainen — Perhon Lennon näky, Erin Hunter
Naiskirjailija, jonka pitäisi olla tunnetumpi -- Löytölintu, Arja & Emma Puikkonen
Suomalainen naiskirjailija -- Sydämiä seireeneille, Briitta Hepo-oja
Kirjan nimessä naista tarkoittava sana -- Kirjojen tytär, Margaret Rogerson
Kirja feminismistä -- Tyttönä olemisen säännöt, Candace Bushnell & Katie Cotugno

Joulukalenteri 2019 / Luukku 24 / Luku 23

Viimeinen kappale
Selma kertoo...

Me kaikki olimme ahtautuneet pieneen huoneeseen. Huoneen seinät olivat samaa metallia, kuin kaikkialla muuallakin, ja itse huone oli normaali suorakulmion muotoinen. 
   Istuin hartiat lysyssä Kauriin ja Bambinon välissä. Ihme kyllä, heidän nimensä olivat oikeastikin Amurina ja Bambino. Kauris tunnettiin tätä nykyä Kiivinä.
   Kaiken kaikkiaan paikalla olivat me kaikki 12, ja kaksi aikuista, Osteri oli huoneen kauemmassa päädyssä isänsä ja Olivia-nimisen naisen kanssa, jonka olin kuullut olevan Oliverin, siis Oinaan, äiti.
   Ei maksanut vaivaa pyytää huomiotamme, tai hiljaisuuttamme, sillä me kaikki olimme hiiren hiljaa, ja odotimme, että Rapu alkaisi selittää. Pettymykseksemme ensin pojan isä puhui.
   "Tervehdys, olen Ossian Riutta, poikani Osteri Riutan tunnettekin todella hyvin Rapuna. Tässä vieressämme on myös Olivia Selvänen, Oliverin, keskuudessanne Oinaan, äiti", mies aloitti. Kuului muutamia tuhahduksia, saatoin itsekin hieman hymähtää. Mitä me nimitiedoilla tekisimme, haluamme tietää tarkoituksemme. "Oletan, että olette tällä hetkellä hyvin hämmentyneitä. Jotkut teistä ovat lähes kymmenen vuotta asuneet täällä erämaassa itsenne ja meidän hienovaraisella avustksellamme. Olen erittäin tietoinen myös siitä, mitä poikani on teidän hyväksenne tehnyt", Ossian korosti muutamaa tiettyä sanaa, kuin haastaen meitä väittämään vastaan. 
   "Teille on syntymässänne annettu luonnon lahja. Hallitsette 12 eri taikuuden virtalähdettä. Horoskooppimerkkinne, tieteellisemmin se, missä vaiheessa vuotta, auringon liikettä ja tähtikarttoja olette syntyneet, on vaikuttanut voimiinne. Tämä kyky ei periydy, kaikki on kiinni tähdistä, mutta toisilla suvuilla saattaa olla esimerkiksi kotipaikkakuntansa tähden olla voimakkaampi taipumus magiaan", mies läpisi. Mietin ohimennen, oliko sanat opeteltu ulkoa.
   "Nyt haluaisin kuitenkin, että poikani selittää, miksi tämä kaikki tapahtui, ja miten", mies lopetti ja siirtyi hieman vasemmalle, päästäen Osterin keskelle.
   Saatoimme muiden 11 kanssa katsoa häntä hieman painostavasti, tai sitten Osteri oli vain muuten alkuun vastahakoinen, mutta pienehkön itsensä keräilyn jälkeen alkoi seuraava puhe: "Joo. Okei. Eli siis, tosiaan me olemme harvinaislaatuisia, Suomessa on reilut viisi miljoonaa henkeä, joista vain 12 syntyperäistä Suomalaista voi saada tähtikarttain voimat. Sattumoisin me olemme ne sukupolvemme 12. 
   Voimamme ovat lähtöisin luonnosta, ja sen moninaisista muodoista-", en voinut olla huomaamatta, että Osteri vilkuili kädessäänsä pitelemästä pienen pienestä lappusesta joitakin sanoja. "-, joten esimerkiksi meistä useampi hallitsee tulen eri lohkoja. Lämpöä, tahtoa, kerrostumia ja niin edelleen. Kuitenkin, koska nämä voimat ovat luonnosta, ne haluavat luontoon, ja tarvitsevat aikaa karttua. Emme ole ensimmäiset, kautta aikain 12 nuorta ollaan eristetty heidän omansa ja läheistensä turvallisuuden tähden noin 20 vuoden välein.
   Ja myös kautta aikain, heidät on päästetty pienien testien, ja loppukoetuksen jälkeen kotiin", poika katsoi nyt yleisöään, joka henkäili ihmeissään. Voisiko siis..?
   Olivia astui eteen, ja alkoi puhua samankaltaisella äänenpainolla, kuin Oliver: "Te pääsette takaisin omiin koteihinne viikon sisälle, kunhan saamme kuljetukset hoidettua. Teille palkataan kotiopettajat, jotta saatte ikäluokkanne kiinni perusasioissa, ehkä isompana pääsette julkiseen kouluun. Se on teistä ja vanhemmistanne kiinni. Testituloksia ja virallisia papereita pääsette tutkimaan heti kotonanne, kiitos ajastanne".
   Me pääsimme kotiin!

Joulukalenteri 2019 / Luukku 23 / Luku 22


Simpukka kertoo...

Nyt, kun ei ollut enää ketään, jota salakuunnella kameroiden kautta, aikani kului hitaasti. Osteri vältti minua viimeiseen saakka, isälläni oli niin paljon puheluita ja töitä, ettei hän edes kai muistanut läsnäoloani ja äiti oli kotona reilun tuhannen kilometrin päässä Pohjanmaalla.
   Pyörin kyllästymiseen saakka pelituolissani, jossa istuen en koskaan ollut pelannut millään muulla, kuin kännykälläni. Täällä korvessa ei kuitenkaan ollut kunnollisia latauspisteitä, saati nettiä.
   Paremman tekemisen puutteessa värittelin hajamielisesti värityskirjaani 10-vuotiaan tarmolla.
   Minun ei annettu käydä katsomassa vankeja. Isä ja veli väittivät kivenkovaan, että he olivat joko vieraita, tai Osterin ystäviä, mutta sanakirjan määritelmän mukaan he olivat vankeja.
   Niin, en saanut käydä katsomassa heitä, koska heillä oli voimia, joiden vuoksi heidät oli tänne erämaahan heitettykin. Mutta niitä samoja voimia oli Osterillakin, ja myöskin meidän äidinisällä, en ymmärtänyt, mikä niissä muissa oli sen vaarallisempaa, tai kesympää.
   "Simpukka!" kuulin isäni huudon ovelta. Hups, olin tainnut lukita sen. Juoksin ovelle ja avasin sen hetkellisen venkslaamisen jälkeen. "Pääset nyt tapaamaan muutaman tietyn Varjetun, nuorimmat yksilöt, Alecin, Nellin ja Joosuan, heidän keskuudessaan Vesimiehen, Neitsytin ja Jousimiehen, kutsu heitä kummiksi lystäät", isäni, jonka nimi oli Ossian, kertoi ja hymyili varmasti innostuneelle ilmeelleni.

Isä vei minut yhteen tyhjään huoneeseen, niitä oli teetetty muutama ylimääräinen varmuuden vuoksi. Tiesin huoneessa olevan vain pari tuolia, pöytä ja ruukkukasvi. 
   Ovi aukesi ja huomasin ruskeahiuksisen tytön vetävän suunsa viivaksi, kuin olisi vaiennut äkkiä. "Hei", tervehdin, ja minua vain pari vuotta vanhemmat lapset hymyilivät minulle miten kuten ja vastasivat vaisusti mumisten.
   Isä jätti oven auki, ja poistui takaani. Nojasin ovenkarmiin yrittäen peittää ylitsekumpuavan innostukseni ja näyttää välinpitämättömältä. Katsoin lapsia varpaista hiuksiin.
   Kaikilla oli pitkät housut ja paidat, tiesin heidän jättäneen takkinsa, kenkänsä ja housunsa pois. Tytöllä, kaipa siis Nellillä, oli melko rispaantuneet ja kuluneet pinkit villasukat, pojilla taas maastonvihreät ja selvästi uudemmat. 
   Hiukset oli leikattu varmaan isän lähettämillä saksilla aina välillä, mutta niiden latvat olivat epäsiistit. Rastoja ja takkuja en ainakaan ensihätään huomannut ollenkaan, kaikkien kolmen hiukset kiilsivät. Eivät välttämättä puhtaina, mutta hyväkuntoisina.
   Keskellä istuva tyttö nosti viimein päätänsä, ja näin hänen kasvonsa. Ne olivat kauniit, silminnähden kuivat, mutta kauniimmat, kuin odotin. Huonosti hoidetut, mutta kauniit.
   "Kerro sinä edes meille, mitä täällä tapahtuu", tyttö pyysi ja katsoi minuun vedoten lapsen viattomuuteeni. Mietin pari sekuntia, yritin muistaa, oliko isä kieltänyt minua kertomasta jotain. Totesin, että ei kai.
   "Teitä on tarkkailtu viimeiset pari kuukautta. Kun kaamosaika alkoi, näyttäydyimme Osterille. Hän muisti meidät heti nähdessään. Kerroimme suunnitelmamme erittäin pelkistetysti, ei yksityiskohtia. Viimeisen parin viikon aikana paljastimme hänelle loput, ja vaikka hän vähän säikähtikin, hän tiesi, että te kaikki kuitenkin ymmärtäisitte, kun saisitte tietää, miksi tämä tapahtui, ja mihin me pyrimme", saatoin käyttää tiettyjä kirjoista oppimiani ilmaisuja, en normaalisti puhunut näin.
   "Ja mihin te pyritte?" vasemmalla istuva poika kysyi.
   "Aiomme saada teidät kotiin".

Joulukalenteri 2019 / Luukku 22 / Luku 21

Epäusko
Fiona kertoo...

En voinut uskoa sitä. Se... se oli vain liikaa. Kauanko Rapu oli tiennyt? Vai muistanut? En ollut varma, kumpi oli oikea kysymys.
   Oliver, se oli Oinaan oikea nimi, ja heti sen kuultuani muistin omani. Olen Fiona.
   Rapu... Osterihan hänen nimensä on... oli kertonut minulle, ja ilmeisesti myös Ahdille -  Herran tähden, enhän minä voi ajatella häntä Alecina! - järjestävänsä ryhmällemme jouluyllätyksen, ja siksi hän tarvitsi vajaan kuukauden omaa aikaa ruuanlaittoon. 
   Oliko se todella valetta..?
   Korvani värähti, kun kuulin oven takanamme aukaistavan ja suljettavan, Osteri näemmä karkasi heti tilaisuuden saatuaan. En jaksanut välittää.
   Kun Oliver ja hänen äitinsä viimein irrottautuivat toisistaan, ja kun kuulin pojan kuiskaavan vielä viimeisen kerran: "Äiti, Olivia, sehän sinä olet?" päätin, että oli aika aloittaa raskas painostus.
   "Olivia, oletan?" astuin uhkaavasti eteenpäin, ja itkemisestä punakasvoinen Oliver kavahti takaisin sängylleen. Nainen käänsi katseensa minuun ja nyökkäsi. 
   "Fiona? Kalatin tähtiraidan voimat omaava?" Olivia kysyi ilmeisesti kiusoitellen, kyllähän hän varmasti minut tunsi. Nyökkäsin kuitenkin varmuuden vuoksi.
   "Missä muut ovat?" huomasin kysyväni särähtäen. Minunhan oli pitänyt tivata vastauksia olemassaolostamme!
   "He ovat heräilemässä vaatimattomassa, mutta aivan teitä varten suunnitellussa huoneessa, kaikki kunnossa", nainen puhui minulle, kuin pikkulapselle korostaen jokaista tavua. "Ainoa, kenestä on syytä olla huolissaan ovat Oliver ja Jasper".
   Meitä varten suunnitellussa, nämä ihmiset olivat tienneet tulostamme! Vasta sen suodatettuani ymmärsin kysyä, mikä Leijonalla oli hätänä. Ilmeisesti tällä oli kuitenkin vain pippurisumutetta yliannostus, sillä hän oli pannut hieman liian lujaa ja läheltä vastaan. Poika saattaisi joutua hankkimaan lasit, jos sumutetta oli joutunut kalvoihin liialti, muttei sen vakavampaa.
   Nyökkäsin, ja kysyin, saisinko mennä katsomaan heitä, nainen vastasi myöntävästi ja niin poistuin huoneesta. Alec oli ilmeisesti mennyt jo edeltä.

   Puheenvuoro Kiiville...
Räpyttelin silmiäni erittäin hämmentyneenä. Kurkkuani kuristi, kun tajusin, ettei minulla ole harmainta aavistusta olinpaikasta.
   Makasin pehmeällä patjalla ilmeisesti jonkinlaisessa täydellisen kuution muotoisessa luolassa. En pystynyt liikuttamaan päätäni, tuntui, kuin minut olisi sidottu sänkyyn. Minkäänlaisia köysiä en ainakaan nähnyt.
   Pystyin räpyttelemään silmiäni normaalisti, ja aina säännöllisin väliajoin myös nytkäyttämään varpaiden- ja sormienpäitäni. Muutoin en tuntenut edes peittoa päälläni.
   Olin kuulevinani Skorpionin puhuvan unissaan, ja ehkä myös Härkän vaimean kuorsauksen. En voinut olla kuitenkaan varma, kehoni ei totellut minua.
   Pikkuhiljaa jonkinlainen tunto palasi, ja nousin kyynärpäideni varaan. Keskivartaloni ja suurinosa reisistäni oli yhä tunnotonta aluetta. 
   Kaulani retkahti ensin taakse, kun se nousi tyynystä. Niskani naksahti kipeästi, niinkuin useina talviaamuina oli käynyt. 
   Nostin pääni pystyyn - se oli huomattavasti raskaampaa, kuin vain käännellä sitä tyynyllä - ja katsoin ympärilleni. Skorppari nukkui turvallisesti vieressäni, käytävän toisella puolella olevalla patjalla. 
   Nyt pystyssä ollessani huomasin, että kaikki patjat olivat jonkinlaisissa tasaisissa kivitelineissä. Yläpuolellanikin nukkui siis joku! 
   Jonkinlaiselta déjà vu'lta se lähinnä vaikutti, mutta patjatelineet näyttivät tutuilta...
   Kerrossänkyjä!
   Tarrauduin tikkaisiin jalkopäässäni, ja lähinnä käsillä itseäni kannatellen nousin seisomaan. Jalkani tuntuivat puutuneilta, ja tunsin heikosti, kun veri alkoi kiertää kutittavasti.
   Otin huteran askelen yhä roikkuen tikkaissa, ja ne päästivät murhaavan teräksisen äänen, joka säikäytti minut pahemman kerran, jo muutenkin ylivirittyneessä tilassani. Huomasin ainakin Skorpionin ja Neitsytin avaavan silmiään, Leijonakin kai yritti, mutta voihkaisten sulki ne varmaankin epäluonnollisen valkoisen kirkkaan valon vuoksi. 
   Katsoin ympärilleni ja huomasin ainakin viiden sängyn olevan tyhjillään. Huomasin ainakin Oinaan, Kalatin ja Jousimiehen puuttuvan, mutta löysällä niskallani en saanut kunnolla katsottua lähinnä minua oleviin yläsänkyihin,
   Istahdin takaisin sängylleni huokaisten hengästyneenä. Skorpioni katsoi minuun, ja väänteli naamaansa. Kurtistin kulmiani kysyvästi.
   "Kokeilin vain", tyttö mutisi puuroisesti.

   Puheenvuro Alecille...
Kun astuin huoneeseen Fiona vanavedessäni, löysin ainakin väsyneen oloisen Kiivin istumasta omalla sängyllään ja Selman, joka ilmeisesti juurikin yritti tahdonvoimallaan nousta.
   "Mitenkäs täällä?" etsin huoletonta äänensävyä turhaan. Kiivi katsoi minuun kulmat koholla, vaivautumatta vastaamaan.
   "Ahti, mitä tämä on?" tyttö kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Sinun, jos kenen pitäisi tietää, olet Ravun paras ystävä..." tämä lisäsi, kun en heti vastannut.
   "En tiedä muuta, kuin sen, että... että..." en pystynyt sanomaan sitä. Mitä olisi pitänyt sanoa? Että: 'Rapu ei ole mikään Rapu vaan Osteri, ja hän ihan oikeasti petti meidät', vai 'Itse asiassa minä olen Alec ja sinä olet Kiivi, kukaan meistä ei ole se, mitä luulimme'.
   Fiona huomasi ahdinkoni ja tunki ahtaasta oviaukosta eteeni. "Meidät on petetty, ja saamme kuulla syyn kai pian, kun syömään sieltä ahterinne raahaatte vain", hän sanoi ilmeisen stressaantuneena ja hiukset hulmahtaen änki ohitseni ulos. 
   Hän ilmaisi asian paljon minua luontevammin.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 21 / Luku 20


Oliver jatkaa...

Ei, ei tämä ole totta! mietin. Nostin katseeni maasta ja katsoin puhunutta naista. Tällä oli liekkihiukset, aavistuksen kuparisemmat, kuin minulla. Kasvot täynnä pisamia.
   Totuushan on, etten ollut nähnyt häntä yli kahdeksaan vuoteen. Viisivuotiaana aloin matkustella yhä enemmän isovanhempieni ja serkkujeni kanssa. Oliko sekin ollut jo vieroitusta?
   Kyyneleet kihosivat silmiini. Kaikki tuntui pysähtyvän. Tiedostin vain hämärästi Rapun, Kalatin ja Vesimiehen läsnäolon, äitini seisoi siinä hiiren hiljaa edessäni. 
   En päässyt ylös, kaikki raajani olivat vetelinä. Ehkä se johtui kuumeesta, jonka tunsin hohkaavan minussa, ehkä vain järkytyin.
   "Äiti", vaikersin ja nyt kyyneleet pääsivät ulos. Äitini astui luokseni, ja kaappasi karhumaiseen syleilyyn, välittämättä laisinkaan varmasti kuumeesta hohkaavasta ihostani.

Puheenvuoro Osterille...

Omatkin silmäni kostuivat, kun näin niin kauan erossa olleen perheen liittyvän yhteen. Tiesin, ettei Oinaalla, Onnilla, Oliverilla, ollut sisaria, eikä isää, toisinkuin minulla, jolla oli kaikki.
   Peruutin huoneesta selkä edellä hiljaa pois, ja jätin Kalatin, Fisusen, Fionan, ja Vesimiehen, Ahdin, Alecin, tuijottamaan.
   Kävelin metallista käytävää eteenpäin ja käännyin oikealla olevasta ovesta sisään. Huoneessa olivat kaikki muut, unessa.
   Tila oli äärimmäisen pieni, siellä oli vain vaivaiset 11 sänkyä, kaikille ystävilleni. Kauris, Kruunu, Kiivi, uinui unia näkemättä heti vasemmalla puolellani, kerrossängyn alemmassa kerroksessa. yläpuolellaan Alecin tyhjä peti.
   Oikella nukkuivat Skorpioni, Skorppari, Selma, ja Jousimies, Jousi, Joosua. Seuraavissa sängyissä olivat Leijona, Jelly, Jasper, Neitsyt, Nessie, Nelli, Härkä, Härkyli, Helse ja Vaaka, Waka, Milda.
   Heidät oli sokeutettu kyynelkaasun tapaisella ja tainnutettu heti, kun Oliver oli plumpsahtanut perääni veteen. Kaikki paitsi Fiona ja Alec, jotka oli vain raahattu sisälle oven kautta.
   Fiona ja Alec olivat luulleet olleensa mukana juonessa, minun piti järjestää muulle porukalle jouluyllätys, mutta se oli valetta. Minulla oli suurempia suunnitelmia tämän vuoden varalle. 
   Tehtyäni pikaisen tarkastuksen kaikkien hengityksestä ynnä muusta, poistuin tästäkin huoneesta, ja lähdin siirtymään kohti keittiöntapaista.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 20 / Luku 19

Takaa-ajo
Oinas kertoo...

Olimme syömässä Kolon eteisaulassa. Kello oli jotain 12, varmaankin lähempänä yhtä,  päivällä. Leijona kuuli ääniä ulkoa. Kaikki, tietenkin juuri Rapua lukuunottamatta, olivat sisällä, ulkona ei olisi pitänyt olla ketään. Niinpä oletimme yli-itsevarman Jellyn kuulleen omiaan.
   Kun sitten kuulimme ulkoa sanan: "Rapu", jok'ikinen jätti ruokansa kesken, ja tunki ulos.
   Leijona lähti heti pojan perään, Jousimiehen huudoista huolimatta. Kuului vain vaimenevia sihahduksia, kun tämän yhä kuumuutta hohkaava keho sulatti jäistä routaa lumen pinnasta.
   Itse en Rapua ehtinyt edes nähdä, ennen kuin huomasinkaan juoksevani Kauriin ja Jousimiehen rinnalla kahdeksan muun nuoren pinkoessa perässämme.
   Leijona oli kaukana edellämme, jättäen jälkeensä vain säännöllisen muotoisia sulaneita kohtia. Huomasin ajattelevani, että miksiköhän tällä ei vielä ollut tyttöystävää, kerta hän oli niin kuuma. Olisin varmasti naurahtanut, ellen olisi joutunut käyttämään kaikkea happeani hengittämiseen.
   Kaikki oli käynyt niin nopeasti, että kukaan ei ollut pukenut enempää päälleen. Innostus ja hämmennys kuitenkin siivittivät ja lämmittivät menoamme, eikä kukaan valittanut. Kukaan ei pyytänyt hidastamaan, sillä Rapu ja Leijona olisivat takuulla päässeet pakoon.
   Kompastelimme oksiin, puoliksi konttasimme lumessa. Juoksimme kauemmas, kiersimme Tappavan Vesiputouksen, juoksimme kohti Suurta Vettä. Se oli lähin järvi Kolomme lähellä.
   Kuulin keveän molskahduksen hengitykseni ja lumen narinan yli. Samassa maa katosi altani. 
   Kuulin ohimennen, kun Leijona huusi nimeni, mutta sana tuntui jäävän kesken, kun pulahdin veteen.
   Vatsassani tuntui epämukava muljahdus, enkä ehtinyt edes juurikaan pelätä, ennen kuin olin jo vedessä. Minuun levisi kylmyys, sellainen, jota en ollut ennen kokenut. Eniten kuitenkin sattui päähäni. Tuntui, kuin olisin lyhistymässä kasaan, kylmässä en saanut henkeä.
   Olin lukenut hukkumisesta, Härkälle oli silloin kerran käydäkin niin. Kauhoin ylöspäin. Osasin uida, mutta jäseneni olivat umpijäässä, ja löinkin pääni johonkin terävään. Jälkeenpäin tajusin sen olleen avannon reuna. 
   Avasin yhteen puristettuja silmiäni vain nähdäkseni punaista. Ehkäpä hiukseni, ehkä otsastani hädintuskin valuvaa verta. Halusin hengittää, jalkani ja käteni lopettivat toimintansa, kun ne eivät saaneet ilmaa. 
   "Pahin on hetki ennen hukkumista, ennen viimeistä yritystä hengittää", kuulin äänen päässäni. En osannut ihmetellä sitä, samassa menetin tajuntani.
   En ehtinyt edes pelätä...

   Tuntemusten kirjo oli sanoinkuvailematon, siltikään en tuntenut mitään. Makasin jollain upottavan pehmeällä ja valkealla, mutten kuitenkaan tuntenut sitä. Tunsin kipua, jota en tuntenut, tunsin kylmyyttä, jota ei ollut. 
   Tunsin tahtoa hypätä... Minne? En tiennyt...
   Tunsin silmäluomieni värähtelevän, en kuitenkaan tuntenut niiden liikkuvaan silmieni päällä.
   Vatsaani sattui samoin, kuin kaamean oksennustaudin jälkeen, kun on kouristellut itsensä tyhjäksi.
   Tunsin pelkoa, tunsin rauhaa, tunsin iloa, näin jotain, mitä ei ollut, silmäni olivat kiinni, aivoni olivat off-tilassa. Jokin kylmä, niin käsittämättömän kylmä, kosketti otsaani, kohtaa jossa haavani oli nyt ommeltuna, ja henkeä sisääni imaisten vaivuin takaisin uneen.

   Tuntui kuluneen vuosia, ennen kuin taas heräilin. Tiedostin hengittäväni, tiedostin rintani liikkeet, kun vedin ilmaa keuhkoihini. Jokin tuntui olevan silti pielessä...
   "...PUHUTTU MITÄÄN!" joku huusi ja samassa todellisuudentajuni palasi. "EN YMMÄRRÄ!"
   "Antakaa minun edes kertoa!" toinen puhui.
   "ET ANSAITSE PUHEENVUOROA! SINUT PITÄISI HEITTÄÄ PÄISTIKKAA SIIHEN SAMAISEEN JÄRVEEN!" huusi korkea ääni. Voihkaisin, ääni tuntui kamalalta päässä.
   "Kai te silti tajuatte, että ilman minua olisitte siellä yhä!" ääni lepytteli epäuskottavasti.
   "Olkaa nyt Herran tähden hetki hiljaa! Oliver herää ihan pian, ja siinä vaiheessa hänen päänsä on äärimmäisen arka", uusi ääni, jossa oli kummallinen painotus, kuului sanovan. Lupasin kiittää henkilöä, heti kunhan pystyisin, niin ihanalta hiljaisuus tuntui.
   Hei..? OLIVER!?
   Ennestään kipeä vatsani kouristui taas ja kyljelleni kääntäen oksensin maahan. Syljin ja haukoin ilmaa. OLIVER? 
   Se... Se... Sehän on... oli... se on minun nimeni!
   Maa tuntui taas katoavan altani, mutta tällä kertaa tajuntani pysyi kirkkaana. 
   "Äiti!?"

Joulukalenteri 2019 / Luukku 19 / Luku 18

Viimeinen vaihe
Osteri kertoo...

Selasin isäni lähettämää ohjekirjaa kylmässä lumiluolassani, samalla banaania syöden. Seuraava, viimeinen vaihe käynnistyisi tuota pikaa. Menisin Kolon suulle, ja juoksisin noin kilometrin päähän, umpijäässä olevalle lammelle. Sinne tehdystä avannosta sukeltaisin nopeasti Tukikohta 4:än lämmittelemään. 
   Olin pukenut päälleni vettä hylkivät vaatteet, mutta minkäänlaiset sukellusvälineet eivät olisi tarpeen. Olisin pinnan alla vain muutaman sekunnin, jos hyvin kävisi.
   Kuulin kameran vinkaisevan pari kertaa, se oli merkkini siitä, että avanto oli valmis ja Tukikohta 4:n porukka valmiina.
   Nousin seisomaan, huiskaisin housuistani enimmät lumet pois ja pilkistin pääni ulos. Oli tavanomainen kylmä, suunnilleen hengitysilman jäädyttävä pakkaspäivä, aurinko oli nyt korkeimmillaan.
   Jouluun oli viisi yötä, tämä olisi pakko hoitaa siihen mennessä. 
   En tiedä minkä siivin juoksin, ehkä pelkoni siitä, että mokaisin, ehkä itsevarmuuteni, ehkä vain jalkojeni. Voimani olivat vahvat muihin kohdistuneina. Musertavat jopa, mutta itseeni osoitettuna ne olivat läpitunkemattomat. En tuntenut sillä hetkellä mitään, olin täysin neutraali, kuten Simpukka oli minulle opettanut.
   Jäin puun taakse parinkymmenen metrin päähän Kolosta ja kuulostelin. Kukaan ei vaikuttanut olevan ulkona.
   Parhaassa tapauksessa kaikki Varjetut -Ei... He ovat ystäviäni tästä kaikesta huolimatta, miten edes saattaisin ajatella heitä Varjettuina..?- olisivat syömässä, ja koko keissi olisi äkkiä ohi. Pahimmassa tapauksessa joutuisin menemään sisälle, ja ottamaan kiinnijäämisen riskin.
   Kävelin hankikannoilla pientä rapinaa lukuunottamatta ääneti. Kohta näin jo Kolosta vaimeana loistavan kynttilöiden hohteen. Vedin henkeä tahallisen kovaäänisesti, toivoen, että joku tulisi vilkaisemaan.
   Kukaan ei tullut. Olin kaatuvinani maahan, ja ähkäisinkin liioitellusti. Silloin kuulin sisältä kolahduksen, kuin joku olisi noussut äkkiä seisomaan ja liikauttanut penkkiä nopeasti.
   Nousin seisomaan ja valmistauduin juoksuun, kaikki liikkeeni tein tarkoituksella äänekkäästi. 
   "Kuka siellä?" kuulin tiukan äänen, selvästi Leijonan. En tuntenut mitään, niin kova itseni ympärille luomani muuri oli. 
   Kuulin humahduksen ja jollen olisi keskittynyt pelkkään omaan suojaani, olisin tiennyt tarkalleen mitä kolme vuotta vanhempi poika parhaillaan teki. 
   Olin avaamaisillani suutani vastatakseni jotain nasevaa, kun Leijona keskeytti minut huutamalla: "Kuulin sinut!" ja sinkoamalla liekkipurkausta suorana ovesta.
   Se oli hiukan liian lähellä, vain pari sekunttia kestävä, mutta vain liekkien tavoin tappavan kuuma, juuriltaan sinisenä hohtava tulipylväs. Enpä sentään kärähtänyt.
   En kuitenkaan säikähtänyt, muurini päinvastoin kovettui entisestään. "Täällä olen minä! Rapu!" huusin ja selkäni kääntäen lähdin juoksemaan.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 18 / Luku 17

Simpukankuoressa

Simpukka kertoo…



Tuijotin tiiviisti Varjettu B:tä suurelta näytöltä. 11-vuotias poika soseutti omenoita leivontakulhossa. 

   Istuskelin pimeässä huoneessa maan alla, seinät olivat tasaiseksi hiomatonta, karkeasti räjäytettyä kalliota. Paikka oli täynnä lämmityskoneita, mutta niskani olivat silti joka aamu kipeät. Minun ja isoveljeni Osterin isä, rikas mies, jos niin on soveliasta sanoa, oli palkannut meille onneksi hierojan, tämä oli muutoin vapaalla, mutta perjantaisin me kaikki pääsimme hetkeksi eroon vaivoistamme.
   Ruutu oli osin yökameran tavoin mustavalkoinen, mutta seinien kummalliset kynttilät valaisivat sen verran, että kykenin näkemään pojan sinivioletit silmät, jotka välkähtivät aina osuessaan kynttilän valoon.
   Katsoin toista näyttöä, sieltä näin suuren höyryävän lähteen, jonka ympärillä oli useita makuupusseja ja patjoja. Huoneessa liikehti jokunen ihminen, kamera ei suonut minulle tarkempia tietoja.
   Varjettu J ja L istuivat syömässä yhdessä lähellä suuaukkoa, I näkyi istuskelevan heistä hieman erillään.
   
Venyttelin nautinnollisesti ja jatkoin kolmikon salakatselua jonkin aikaa, ihan kohta vaihdoin seuraamaan Varjettu G:tä. Tämä istuskeli lumiluolassa, jonka tiesin sijaitsevan joidenkin kymmen-satametrien päässä heidän kutsumastaan Kolosta.
   Painoin nappulaa, kamera päästi vinkaisevan äänen. G katsoi minuun kameran kautta, ja hymyili, vaikkei tietenkään minua nähnyt. ”Osteri, oletko valmis seuraavaan tempaukseen?” kysyin mikrofoniin, jonka tiesin vievän ääneni pojan kuultavaksi. ”Ehdottomasti sisko!” veljeni vastasi, ja ryhtyi sitomaan hopeisia hiuksiaan taakse.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 17 / Luku 16

Salaisuudet (...aha-aha)
Kalat kertoo…

Räpäytin silmiäni ja huokaisin syvään. Pääsinpähän Ahdista eroon!
 No niin, nyt sitten luulette, etten pidä hänestä, EI, minä tykkään.
 Ei, ei, ei, tuo kuulosti taas huonolta… Siis ei minulla ole mitään häntä vastaan!

   Mutta kuitenkin, hän oli aivan liian lähellä Rapun yllätyksen selvittämistä. Lupasin suojella ideaa kaikin keinoin, enkä halua pettää kaveriani.
   Yskä oli laantunut, kuume enää kaukainen muisto, mutta väsymys oli minussa yhä läsnä. En tiedä, johtuiko se taudista, vai viime aikoina suorittamistani hallusinaatioista. Ei ole helppoa näyttää toiselle jotain, mitä ei ole. Ihminen on erikoinen otus, sen aivoituksia on vaikeaa huijata suoraan, ne suorastaan hylkivät ulkopuolista kosketusta.
   Jokainen hallusinaatio, riippuen toki pituudesta, värien määrästä ja todenmukaisuudesta, väsyttää minua. Jos tunnen niin sanotun kohteeni läpikotaisin, on tämän katsetta ja käsityksiä melko helppoa muokata. Toisin on esimerkiksi juurikin Jousen kanssa, emme ole juuri tehneet asioita yhdessä ja tämän tahto ja usko on voimakas vihollinen.
   Rapun kanssa kommunikoimme ensin vain voimiemme kautta. Tämä loi rintaani ja mieleeni tuntemuksia, minä näytin hänelle asiani. Pidemmän päälle se oli kuitenkin käynyt liian raskaaksi, ja niin olimme päätyneet yhdessä kaivamaan viestintätunnelin vähän matkaa maan alle, pääosin lumeen.
   Kaikkia suurimpia Kolon tunneleita valaisivat sulamattomat kynttilät, tottakai Kauriin - kynttilöiden manipulointi sulamattomuuteen -, Vesimiehen - itse kynttilöiden teko -, Oinaan - kynttilöiden viilennys ahtaissa paikoissa, joissa käsi onnistui heilahtamaan ainakin yhteen liekkiin ainakin kerran -, Leijonan - itse tuli-, Neitsytin - kynttilöiden kiinnittäminen kallioihin -, Vaakan - savunhajun minimointi - ja Jousimiehen - tulen pitäminen elossa - ansiosta. Kuitenkin pääaulaan johtavan sisäänkäynnin sisään päästämästä valosta pystyi päättelemään vuorokaudenajan suhteellisen hyvin, ja nyt se näytti olevan yö. Ei kun siis kello neljä, ulkona oli jo pimeää, kuin yöllä.
   Nappasin sukkapuikot käteeni ja ryhdyin neulomaan jälleen uusia villasukkia, tällä kertaa yötaivaansinisiä. Lähes mustia, muttei kuitenkaan, päätin lisätä niihin jokusen luonnonvaalean raidan.
   ”Kalat?” kuulin minua kutsuttavan, ja huikkasin kävijää tulemaan sisään. Se oli yllättäen Vesimies. ”We have to speak about this”, tämä sanoi kai englanniksi hymyillen ärsyttävästi. Poika tiesi takuulla, etten osannut kieliä! ”Meidän pitää puhua tästä”, Ahti tulkkasi huomatessaan nyreän ilmeeni.
   ”Mistä niin?” kysyin mahdollisimman hämmentyneen kuuloisena.
   ”Tästä… kaikesta. Miksi sinä siis teit ne hallusinaatiot?” poika toisti ujosti entisen kysymyksensä. ”Liittyykö se-” Vesimies hiljeni ja istahti tunnelinsuun eteen yrittäen ilmeisesti estää ulkopuolisia kuulemasta. Mielessäni kävi, milloin tiivis ryhmämme oli ajautunut niin epäluottavaisiksi. ”Liittyykö se Rapuun?”

   Vedin kasvoilleni yllättyneen ilmeen, ja katsoin minua nuorempaa lasta. Yritin viestittää katseellani jotain sen suuntaista, kuin: ’Mitä sinä höpiset?’, mutten tainnut onnistua.
   ”Eli liittyy?” Ahti kysyi ja kun olin tuhahtamaisillani tämä nosti kulmiaan. ”Tämä liittyy häneen”, tuo totesi eikä se ollut enää kysymys.
   ”Ei”, yritin vielä, mutta katseeni kertoi selvästi muuta.
   ”Minäkin autan häntä, olemme samalla puolella!” Vesimies lausahti ja katsoi minuun sitten säikähtäneenä.
   ”Sinäkin häntä autat, muita narutat ja lopulta jouluna kaiken paljastat?” en voinut estää itseäni hymyilemästä. Poika nyökkäsi ja ojensi pikkurilliään. Tartuin siihen omallani. Yhteen ääneen sanoimme:
   ”Yhdessä salaisuuden pidämme” ja aloimme nauraa.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 16 / Luku 15

Hallusinaatiot
Vesimies kertoo…

Kuulin huutoa ulkoa ja juoksin lumiluolastani ulos. Luolassa me säilytimme marjat ja muut sellaiset talven yli. Kolossakin ne toki pysyisivät hyvänä, mutta vain ulkona oli tarpeeksi jäätävää, jotta ne olisivat todella menneet umpijäähän.
   Tunnistin Wakan ja Jousen äänet vain vaivoin, sillä he molemmat karjuivat karhujen lailla. Olin kuitenkin varma korvistani.
   Pujottelin parin männyn välitse ja hyppäsin jäätyneen ojan yli. Jäin kaatuneen puunrungon, yhden useista, taakse ja seurasin tilannetta.
 Ruskeaan takkiin, paksuihin lapasiin ja housuihin sonnustautunut Jousimies oli perääntynyt puuta vasten ja Vaakan punasiniset hiukset pilkistivät hät’hätää laitetun huivin ja pipon alta. En nähnyt tytön kasvoja, mutta arvasin niiden olevan Onnin hiuksien väriset.

   Nessie makasi lumessa silmät selällään, näyttäen siltä, ettei ymmärtänyt tapahtumista mitään. Kuvittelin itsekin näyttäväni tällä hetkellä samalta.

   Kolo oli riitelevien, huutavien ja itkevien ihmisten takana, vähän matkan päästä kiertäen pujahdin sisälle, suuaukolla myöskin tuijottavan Kauriin ohi. Ainoa, joka osoitti millään lailla huomanneensa minut, oli Neitsyt mutta tämäkin katsoi minuun vain ohimenevän hetken, ja jatkoi sitten riitelevän parin taiston seuraamista.

   ”-aivan sinulta! Aivan, kuin se olisi ollut jokin harhanäky”, kuulin vain lauseen lopun, kuin se olisi alkanut hiljaa ja noussut loppua kohden. Se oli Jousimiehen epätoivoinen huuto.
   ”Kalat!” sihahdin itsekseni, ja sain osakseni Kruunun hämmentyneen katseen. ”Onko hän tämän takana?” selvensin ja tyttö kohautti olkiaan.
   ”En usko”, tämä lausahti ja jatkoi tarkkailua. Astelin Lähdeluolaan, josta löysin kuitenkin vain vedellä temppuilevan Skorpionin, punahiuksisen, päärynää maiskuttavan Oinaan ja toisiansa hierovat Kaksoset.
   ”Fisusta näkynyt?” kysäisin ja kaikki muut, vettä tiiviisti tuijottavaa Skorpparia lukuunottamatta, pudistivat päätään. 

   ”Varmaan omassa kolossaan?”, Amu ehdotti ja nyökkäsin kiitokseksi. Menin pääaulan kautta Kalatin tunnelille. Koputin seinään ja kuulin säikähtyneen henkäisyn.
   Hetken hiljaisuuden jälkeen kuulin selvästi tytön äänen: ”Sisään!”, mikä oli mielestäni melko typerää, sillä meillä ei ollut ovia. Astelin kuitenkin Fisusen tilaan.
   ”Teitkö sinä hallusinaatiot Jouselle!?” täräytin. Fisunen katsoi minuun hämmentyneenä. Henkäisystä olin ensialkuun ajatellut tämän olevan vailla rihman kiertämää täällä sisällä, mutta kaikki oli onneksi siltä kannalta hyvin. Huomasin kuitenkin tämän huoneestä lähtevän uuden viestintäkolon.

   Viestintäkolot olivat pieniä, mutta kaikuvia tunneleita, jonne kun huutaa, ääni kuuluu reiän toiseen päähän. Neitsyt ja minä teimme niitä yhteen aikaan.
   Kun Kalat ei vastannut kysymykseeni, vaihdoin aihetta: ”Mistä uusi kolo? En minä muista auttaneeni sellaisen tekemisessä”.

   Tyttö näytti hätääntyneeltä. Lopulta tämä kuitenkin vastasi: ”Se on uuteen lumiluolaani. Joo. Rakensin sen jonkun matkan päähän, voin näyttää sen sinulle”. Fisunen hymyili vakuuttavasti. ”Ja tein kyllä hallusinaatiot hänelle. Laitoin Neitsytin näyttämään Vaakalta, jonka hän halusi yllättää”, eikä se hymy kadonnut minnekään.
   ”Miksi?” kysyin osaamatta olla vihainen, olin siihen liian hämmentynyt.
   ”Haasteita meillon yhä edessä. Luottamusta ei koht’enää oo. Vaan silt’ on meidän toisissamme kiinni pysyttäin”, eikä hymy värähtänytkään. Peruutin luolasta, eikä Fisusen katse irronnut minusta, ennen kuin katosin kulman taa.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 15 / Luku 14

Hämmennys
Kauris kertoo…

”Yhdeksän yötä jouluun on. Laskin aivan itse äsken jeejee…” laulelin epävireisesti ja kiedoin pari joulua sitten saamiamme koristeita Kolon läheisten kuusien ympärille.
   Vesimies pyrki ottamaan Rapun paikan ryhmässämme, mikä tarkoitti hänen yrittävän holhota meitä JA tehdä kaikki ruoka, laskea jokainen lehti ja suolakide, sekä lisäksi huolehtia itsestään. Viimeisen en uskonut onnistuvan, poika oli yksi hermoraunio.
   Nostin pipoani sen verran, että sain vedettyä hiukseni poninhännälle. Jatkoin nauhan kietomista.
   Kuulin läheisen kiven takaa ’muksis’-äänen ja huusin siellä kykkivälle Vaakalle: ”Tiedän, että olet siellä!”
 Kuulin rutistusäänen ja ähkäisyn. Jätin laatikollisen joulupalloja maahan, ja juoksin katsomaan.
   Karhu? Eeeeeeeeei, ne nukkuvat. Joku villisika?

   ”JOUSIMIES JA NEISTYT?!” karjahdin ja kaaduin pehvalleni vähemmän arvovaltaisesti, kuin oli suunnitelma. Vaaka ja Neitsyt. Kyllä, he olivat kiven takana naamat kiinni toisissaan.
   ”Vaaka!” huusin Koloon ja kumppanit irrottautuivat.

   ”Ei se mennyt niin, Jousimies vain hyökkäsi kimppuuni, katsos näin!” Neitsyt näytti, miten Jousi oli kuulemma tömähtänyt häntä päin. Tyttö kuulosti hätääntyneeltä.
   ”Niin, mitä nyt?” Vaakan ääni kuului tukahtuneelta pipon läpi, jota hän veti juuri päähänsä. Yht’äkkiä en enää tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa. Niinpä peruutin vain äkkiä tytön ohi takaisin Koloon, ja jätin tämän näkemään asiat itse. Piilouduin ehkä vähän pelkurimaisesti ja suljin korvani.
   Kohta ulkoa kuului pelottava karjaisu: ”MITÄ?” Ja sen jälkeen jokunen läpsähdys, kuin jotakuta oltaisiin lyöty poskelle.

   ”En tiedä mikä minuun meni, luulin että se olit sinä…” kuulin Jousimiehen äänen, ja heti sen perään ähkäisyn, kun ilmeisesti Vaaka työnsi tämän maahan.

   ”Vai luulit tätä kaarnapäätä minuksi?!” 
Vaaka oli raivoissaan, ja ilmeisesti tönäisi Neitsytiäkin.
   En tiennyt pitäisikö minun alkaa nauraa, itkeä vai pelätä.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 14 / Luku 13

Kummallisuudet
Jousimies kertoo…

”Mitäs tänään?” kysäisin varastoista persiljaa hakevalta Vesimieheltä. Meille oli annettu samankaltaiset nimet, mikä oli jotenkin aina yhdistänyt meitä, ainakin omasta mielestäni.

   Nuorempi poika kohautti olkiaan. ”Perunaa? Ja… voita, persiljaa”, tämä heilutteli ohutta nippua vehreitä lehtiä. ”Riistalihaa?” poika näytti epätoivoiselta.
   Nyökkäsin ja taputin pojan selkää. ”Kyllä se siitä, pian on jouluviikko ja silloin saamme kuitenkin suuren korillisen kaikkea”. Ahti hymyili vaisusti ja mutisi jotain sen suuntaista, kuin: ’Toivotaan vaan…’
   Hiivin kolooni varoen häiritsemästä Kalatia, joka oli nyt hiljattain alkanut parantua repivästä yskästään. Hän oli käskenyt meidän pysyä poissa pari seuraavaa päivää, Vesimiestä lukuunottamatta. 

   Tunnelini oli vähän pidempi, kuin muiden, ja se lähti Fisusen oman vierestä. Olin muuttanut takaisin omaan kolooni jo tänään, koska Leijona ja muut tuntuivat kuorsaavan kuin kolmekymmentä karhua. 
 Huoneeni, tai pikemminkin oma tilani, oli suurehko ja pyöreä. Lattia kaartui alaspäin keskelle, ja sulamisvesien aikana keskustassa oli nilkkoihini saakka vettä. Leveydeltään tila oli ehkä noin viisi minun, 155 senttimetrisen pojan askelta.
   Tavarani olivat pääosin keskellä, keväisin siirsin ne pakosta reunoihin. Patjani oli kaiken keskellä, huoneen lämpimimmässä kohdassa. Sitä ympäröivät kassit, laukut, astiat ja kaikki muu.
   Heittelin kaikkea tarpeellista pieneen reppuun. Veitsen, vaikken sitä hätätilanteissa osannutkaan käyttää, leivänkimpaleen, vaikken kauaa aikonutkaan viipyä, vesipullon ja ylimääräiset lapaset.
   ”Jelly, käyn ulkona!” huusin ohimennen ja lähden ulos. Kello oli varmaankin kaksi päivällä, mutta aurinko kiirehti jo kohti horisonttia. Ja niin kiirehdin minäkin, kohti Tappavaa Virtaa. Halusin nähdä, pääsisinkö putouksen taakse. Olin kuullut, kun Fisunen puhui siitä unissaan.

   Putoukselle päästyäni jouduin siristelemään silmiäni. Joki loisti taivaan valoa ja putous roiski jäätäviä pisaroita kasvoilleni. Sidoin huivin tiukemmin naamani eteen ja lähestyin vesimassaa sivusuunnasta. Olin käytännössä kosketusetäisyydellä virrasta, kun jokin työnsi minua taaksepäin.
   Katsoin taivaalle säikähtäneenä, mutten nähnyt mitään. Yritin lähestyä virtaa uudelleen, mutta nyt se jokin tuntui puristuvan kylkiluideni ympärilleni ja työntävän vasta sitten, nyt huomattavasti rajummin kauemmas.
   Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä. Rapu hallitsee rintakehää, totesin mielessäni. Kolmannen kerran yrittäessäni tunne yltyi jo niin murhaavaksi, että luulin yhden kamalan sekunnin ajan, että rintani puristuu kasaan.
   Minulla ei ollut voimia, kun olin yksin. Osasin provosoida tai lepytellä tulta, Kauriin teorian mukaan myös lähestymään laavakiteitä. Etsin katseellani jotain edes vähän kytevää, mutten löytänyt mitään. Miksi olisinkaan? Olimme kai maailman ainoat tämänlaiset olennot, ihmisiksi meitä sanakirjoissa ja aapisissa sanottiin, ja nyt oli talvi! Ei täällä mikään pala!
   ”Tää päivä pimeni jo aikaisin, taas tuntuu et mua koetellaan”, hymy levisi kasvoilleni, ja katsoin leikkimielisesti kuuta pakenevaa aurinkoa.
   ”Aina, kun vähiten just kaipaisin, pois taakkaa harteiltain en saa”. Hyräilin kappaletta jonkin verran, enkä voinut sitten olla ratkeamatta innostavaan lauluun: ”En anna maailman lannistaa mua kuitenkaan! Mä taistelen ja nousen aina uudestaan. Ja tulee päivä taas, kun voin vaan tuulettaa!” Aloin nauraa yksinäni ja istahdin maahan vatsaani pidellen. Oli elämä sitten erikoista. En edes muistanut missä olin kappaleen kuullut! Osasin sen sanat vain yhtä varmasti, kuin osasin kävellä. Kaipa se oli jokin jäänne menneisyydestä?
   ”Tee-uu-uu-äl-ee-tee-tee-aa-aa”, kuulin jostain jalkojeni alta. Katsoin alleni kummastuneena. Näin vain lunta. Se kuulosti omalta ääneltäni.
   Kurtistin kulmiani. Päätin lähteä kotiin.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 13 / Luku 12

Kysymyksiä
Skorpioni kertoo…

Istuin tyypillisen epämukavassa lootusasennossani Leijonan lähteen reunalla ja tuijotin vettä tiiviisti. Meistä kaikista minä olin varmaankin ainoa, joka jaksoi ”tuhlata aikaansa” meille suotujen kykyjen harjoittamiseen.
   Päivittäin leikkasin suortuvan hiuksistani, heitin veteen, kuten vanhempani olivat opettaneet tekemään, kun halusi todella keskittyä ja hetken mietiskeltyäni aloin muovata ja harjoittaa vettä.
   Osasin tehdä suuria pyörteitä, sukeltaa todella syvälle ilman, että paine tuntuu miltään ja paljon muuta, mutta jokin vaisto sanoi, ettei siinä ollut kaikki. Heilautin lähes ylimielisesti rannettani ja sain höyryävän lähteen pintaan aikaiseksi pienen pyörteen. Laskin molemmat kämmeneni vierekkäin kivilattiaan ja hengitystäni pidättäen kasvatin pyörrettä, kunnes näin pohjaan.
   Puhalsin ulos, ja pyörre pieneni huomattavasti. Vedin ilmaa sisään ja keskityin taas. Tätä hengitysharjoitusta jatkoin seuraavat hetket.
   ”Ruoka-aika!” kuulin huudettavan ja nousin pukkaamaan makuupussiinsa käpertyneen Vaakan hereille ystävällisellä töytäisyllä.
   ”Mene pois EN KAIPAA SEURAA!” tyttö huusi ja kulmani nousivat kysyvästi ylös. Vaaka sukelsi makuupussinsa sisään.
   ”Ruoka-aika”, totesin. Omapa olisi häpeänsä, jos jäisi ruoka ohi sivusuun.
   ”Onko Nessie siellä?” tytön ääni kuului vaimeana kankaan läpi.
   ”En tiedä, on kai”, vastasin totuudenmukaisesti.
   ”Tulen perässä”. Olkiani kohauttaen lähdin kohti pääaulaa.
   Nessie, ja kaikki muutkin yhä vuoteenomaa Kalatia, mököttävää Vaakaa ja kateissa olevaa Rapua lukuunottamatta, olivat aulan pöydäntapaisen ääressä, ja söivät höyryävää kalakeittoa, jonka Vesimies oli kyhännyt kasaan pakastetuista kalanpaloista ja vihanneksista. Hain kipon ja lastasin lientä ja kalaa sille, ja hain pihalta pikaisesti lunta lasiini sulamaan.
   ”Mitenkäs Kalat?” kysyin sattumoisin vastapäätäni istuvalta Ahdilta. Tämä näytti melko pirteältä, mutta tämän piirteet synkistyivät heti nimen kuullessaan.
   ”Ei hyvä. Kuume on melkeinpä laskenut, mutta hän on laihtunut, sydän hakkaa varmaan kaksi kertaa normaalia nopeammin, mikä aiheuttaa sen, että häneltä lähtee taju kankaalle ainakin pari kertaa päivässä, eikä hän syö kunnolla, kun nielaiseminen sattuu”. Vesimies otti lusikallisen keittoa, puhalsi siihen ja pani suuhunsa. ”Minulla on joitain niitä viime talvena korissa tulleita yskä- ja särkylääkkeitä, ja kesällä kerättyä hunajaa, mutten tohtisi käyttää niitä loppuun. Ties milloin saamme niitä lisää! Talvi on hädintuskin puolivälissä!” poika pudisteli päätään ja minun kävi tätä hivenen sääliksi.
   Käänsin huomioni takaisin keittoon.

   ”Kiitos!” Neitsyt sanoi Vesimiehelle jonkin ajan päästä ja lähti kohti ulospääsytunnelia, pesemään astioitaan.
   ”Hei!” huusin tälle, kun muistin Vaakan. ”Jos oot menossa lähdeluolalle, niin sanotko Wakalle, että hän voi tulla syömään?” Nessie nyökkäsi. Vaivuin ajatuksiini.
   En ollut menossa tunneliini, en sen jälkeen, mitä Vaakalle oli tapahtunut. Tämä oli löytynyt kammiosta kipeillä naarmuilla, ja ihan sekaisin. Kammioluola oli suljettu, mutta sinne pääsisi silti yhä Leijonan tunnelin kautta, ellei kolo olisi täyttynyt lumella.
   Oliko Rapulla oikeasti tässä mitään osaa? Oliko hän ”hyvis” vai ”pahis”? Nyrpistin nenääni ajatukselle, ja hörppäsin taas keittoa.
   Paranisiko Kalat?

Joulukalenteri 2019 / Luukku 12 / Luku 11

Luottamus
Vaaka kertoo…

”Ei, ei ja vielä kerran ei. Et voi mennä siihen käytävään, oletko oikein mielelläsikin koekaniini?” Jousi tivasi.
   ”Nessiekin meni, ja hänkin tiesi Bapusta”, mainitsin.
   ”Neitsyt nyt tekee mitä huvittaa, mutta sinä olet eri asia! Tiedän, että Rapu oli hyvä ystäväsi, mutta se ei ole vielä pätevä vahvistus hänen lojaaliudelleen”, Jousi väitti.
   Puristin suuni tiukaksi viivaksi ja hengitin syvään nenäni kautta. Oli pilvinen ilta, ulkona oli pilkkopimeää, mutta kello ei ollut laskujen mukaan vielä kuin yhdeksän. Suurin osa oli syömässä iltaruokaa, vain Kaksoset ja Neitsyt olivat kanssamme lähdeluolassa, kaikki nukkuivat sikeästi.
   ”Vai niin”, lätkäisin Jousta kevyesti poskelle kämmenselälläni. ”Menen silti”.
   
   Pukeuduin, hommasin soihdun, riitelin Jousimiehen kanssa, pussasin Jousimiestä, astuin tunneliin. En nähnyt seinää, koska lämmin, kostea usva peitti kaiken. Hammastani purren siirsin usvaa voimillani edestäni taakseni. Näin takaseinän. Se oli käteni ulottuvilla, vaikka olin hädintuskin kokonaan tunnelissa. Kosketin sitä, se oli täysin kiinteää, kovaa kalliota.
   Tunnustelin seinämää, etsien siitä salakoloja, tai -nappeja, mutta tuloksetta. Siirryin tutkailemaan sivuseinämiä, ja sain saman tien viillon käteeni. Sähähdin.
   Otin kiinni minua raapaisseesta kivestä, ja vedin sen irti seinästä. Heitin sen taakseni usvaan. Tutkin seiniä, sain uuden haavan. Vedin terävän tapin irti ja heitin senkin menemään.
   Kohta sain kolmannen, pian neljännen ja viidennenkin haavan. Tunsin, kun oikea kämmeneni, johon kaikki haavat tulivat, alkoi muuttua tahmaiseksi ja kirvellä. Astuin askelen taaksepäin, ja kolhaisin pääni tippukiveen. Toisen, ja kompastuin pepulleni.
   Sain poskeeni haavan seinästä ulkonevasta kivenreunasta. Inahdin, ja olin peruuttamassa pois käytävästä, kun selkääni tökkäsi jokin piikki. Se osui lapojeni väliin ja viilsi vaatteeni rikki. 

   Säikähdin ja lähdin raahautumaan eteenpäin, takaisin kohti peräseinää. Siellä ei ollut mitään vaarallista. Käänsin selkäni seinää vasten ja nousin varoen seisomaan. Siirsin jalkaani aavistuksen vasemmalle, ja siihen porautui terä. Nostin se ulahtaen ilmaan.
   Soihtuni, jonka olin jättänyt tunnelin ulkopuolelle huomattuani tunnelin lyhyyden, putosi maahan ja sammui. En voinut liikahtaa oikein mihinkään ilman, että jotakin kohtaa vihlaisi.
   ”Mitä te teette?” huusin tulosuuntaani. Vastaukseksi sain ensin kaikuni, sitten hiljaisuuden.
   Sitten kuulin köhinää: ”Älä luota. Älä luota, luota, luota”, kuulin.
   ”Kehen en saa luottaa? Onko se Rapu? Onko hän todella pettänyt meidät?” kysymykset tulvivat ulos.
   ”Kaikilla on omat puolensa. Kaikki tahtovat jotain itselleen…” ääni sanoi. Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä. ”Sinäkin haluat. Jousen”, se lausui.
   Kurtistin kulmiani usvalle. Jousi oli poikaystäväni, ihanan ärsyttävä Jousimieheni. Ei siinä ollut ikinä ollut mitään ongelmaa. ”Mitä tarkoitat?” kysyin tuntien itseni täydelliseksi psykopaatiksi, joka puhuu tyhjälle.
   ”Nessie. Merten hirviö Loch Ness”, äänensävystä päätellen puhuja hymyili ovelasti.
   ”Nessie? Neitsyt? Vastaa minulle!” huusin, kun ääni ei enää vastannut. Naarmuja kirveli.
   ”Älä luota. Luota. Luota…” ääni vaimeni hiljakseen.
   Päätäni särki, samaten kaikkia naarmuja ympäri kehoani. En tiedä tarkoitinko sitä todella, oliko mint pakotettu lausumaan ne sanat, vai halusinko vain saada äänen hiljenemään. Kuitenkin vastasin viimeisen kerran: "En luota", ja hymyilin.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 11 / Luku 10

Totuus?
Neitsyt kertoo…

Hieroin Vesimiehen töhkää huuliini, varoen lipomasta niitä. Ylijäämän hieroin kämmenselkiini. Pakkanen tiesi kuivaa ilmaa, kuiva ilma kuivaa ihoa. Aina sama homma.
   Vedin paidan, toisen paidan, ja ettei-nyt-vaan-tuu-kylmä-paidan päälleni, ja istuuduin pienelle patjalle aivan Leijonan lähteen viereen, ja kiedoin kädet polvieni ympärille.
   Ilma oli täällä kostea ja lämmin, kaikki olivat siirtäneet tavaransa siihen luolaston osaan. Aina sama homma.
   Leijona oli palannut tunnelistaan huohottaen, ja kertonut ensin Kauriille, sitten koko poppoolle tapahtumien kulun. Seuraava tunneli olisi ollut minun, sen yläpuolella oleva m-kirjainta muistuttava merkki tarkoitti minua. En aikonut mennä. Jos minua käytettiin koekaniinina, en aikonut suostua.
   Vedin luolan kosteaa ilmaa keuhkoihini, tietämättä tuntuiko se hyvältä vai pahalta. Rapun petos tuntui ainakin pahalta. Leijona sanoi kuulleensa äänet läheltä Kaatunutta puuta, mutta tutkittuani juttua tarkemmin, totesin sen olevan metrin lähempänä kantoa, kuin puuta.
   Uutta päättäväisyyttä saaneena nousin taas, ja runsaasti lisää vaatetta päälleni lisättyäni lähdin ulos. Lumi narskui allani, jokunen talitintti sirkutti kuulaassa ilmassa. Hengitys huurusi pilvenä edessäni.
   Pitelin huivia nenäni ja suuni edessä, mutta viileys oli silti epämukavaa kurkussa. Pääsin kaatuneelle puulle, jota ei juurikaan näkynyt lumen alta. Vähän matkan päässä oli kanto, jonka huurtuneet tikut pistivät lumesta. Siristin silmiäni ja tutkailin lunta. Maaperän kallio oli kertonut minulle, että viisi ihmistä oli puhunut täällä.
   En löytänyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa, vain ristiin rastiin kulkevia jäniksien harppausjälkiä, ja kettujen peräkanaa kulkevia ympyröitä. Tosin, yöllä oli satanut hiljakseen lunta, ainakin päivän vanhat jäljet olivat takuulla peitossa. Pyyhin lunta kannon päältä, leikkien olevani joku arkeologi, joka oli ohimennen mainittu aapisessa.
   Nyppäsin pari tikkua pois ja istahdin kannolle, katselin ympärilleni, ja haistelin ilmaa. Sekin oli oikeastaan virhe, nenäni tuntui paleltuvan hitaasti sisältäpäin. Talitintti istahti parin metrin päähän kaatuneen puun rungolle ja heilautti pyrstöään. Se pörhisti suloisesti sulkakarvojaan ja katsoi minuun pää kenossa. Hymyilin sille.
   Pieni otus katsoi nappisilmillään minua, ja ikäänkuin haastoi minut tuijotuskilpailuun. Vastasin haasteeseen, enkä räpäyttänyt silmiäni. Lopulta luovutin, lintu pysyi liian hyvin paikallansa. Räpäytin silmiäni, jotka avatessani pikkuinen oli hävinnyt. Mietin minne.
   Huomasin linnun hyppivän tasajalkaa rauhallisesti. Se kulki ensin kaartavasti eteenpäin, sitten se teki täydellisen äkkikäännöksen ja lähti takaisin minua kohti. Olkiani kohauttaen käänsin linnulle selkäni ja jatkoin ’tutkimuksiani’.
   En löytänyt yhtikäs mitään ja olin jo lähteä kohti kotiluolia, kun kuulin linnun sirkuttavan. Käänsin katseeni maahan. Tintti pomppi jalkojeni ympärillä ja nokki kenkiäni. Varovasti yritin siirtää linnun pois, mutta se jatkoi nokkimistani. Kun päätin olla huomioimatta sitä, se nousi siivilleen ja alkoi nokkia nyt hansikkaitani.
   ”Mikä ongelma!?” huudahdin sille ja se lehahti vihdoin pois. Katsoin lapasiani, ja irvistin pienille rei’ille. Sivusilmälläni näin lumessa kuvion, ja tarkensin siihen katseeni. Siinä oli minun merkkini, ja sen vieressä pisteitä, ja viivoja. Viiva? Jep. Piste, piste piste? Ei, piste, piste, viiva? Joo. Kaksi kertaa viiva ja piste. Sen jälkeen pelkkä piste. Seuraava merkki oli vaikeaselkoisempi, mutta lopulta päädyin sen olevan viiva, piste, viiva, viiva. Viimeinen oli selkeästi piste, piste.
   Kaivelin päästäni Leijonan opettamia morsetusaakkosia. Tekstissä luki: Neitsyt, TUNNEYI. Pudistin päätäni. Eihän se voinut olla Y, sen pitäisi olla L.
   Katsoin merkkejä tarkemmin, ja totesin tekstissä olevankin piste, viiva, piste, piste, eli L.
   ”Neitsyt, tunneli”, luin ääneen. Ehkä minun olisikin mentävä.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 10 / Luku 9

Pettymys
Leijona kertoo…

Enempää miettimättä astuin sisään. Kuuma lonkero laskeutui ensin vasemmalle olkapäälleni, jota kosketettuaan se siirtyi oikealle puolelle.
   Tunsin suurta vastenmielisyyttä, mutta pysyin tottelevaisesti paikallani. Kaksoset olivat myöntäneet paenneensa lonkeroaan, joten minä päätin odottaa loppuun saakka. Lonkero oli tulikuuma, ja se poltteli ikävästi aina siirtyessään.
   Hetkeksi se pysähtyi, jolloin kuumuus ei tuntunut, ja ajattelin sen viimein alkavan lopetella, mutta sitten se lähtikin säärieni tutkailun jälkeen taas ylös ja kohti kasvojani. Ei, ei kasvojani. Se pysähtyi oikean kämmenenselkäni päälle, ja ryhtyi kietoutumaan siihen.
   Ei se yrittänyt päästä pois, tai mitään, sehän yritti…
   …päästä minuun käteni haavan…
   Tunsin kun lämpö tehostui nyt sietämättömäksi. Huusin pelosta ja kivusta. Hetken ajan näin lonkeron. Se oli verenpunainen käärme, joka hohkasi punaista valoa, ja lämpöä.
   Räpäytin silmiäni, ja kun avasin ne, käärme oli poissa. Samoin valo, ja kuumuus.
   Seisoin käytävässä, kammio aivan selkäni takana. Nojasin seinään ja hengitin hitaasti ja varovasti, kuin yrittäen olla houkuttamatta kuumuutta takaisin.
   Jatkoin varovasti eteenpäin, päättäen vain asettaa jalkaa toisen eteen. Muistin jotain, ja puristin silmäni kiinni. Tartuin seinän mullasta -mullasta? Aikaisemmin se oli kalliota- tarttuvaan oksanpätkään -oksanpätkään? Vaiko juureen? Anteeksi puu!- ja väänsin sen katki. Hallitset palavaa ainetta, pystyt tähän! tolkutin itselleni.
   Puristin keppiä, ja etsin sisältäni sitä jotain. Jotain, joka oli pelastanut eräänä talvena henkemme, kun olin enää ainut lämpöä hallitseva merkki. Jotain… kuumaa. Niin kuin… TULTA!
   Keppi roihahti tuleen näyttävästi, polttaen samalla hiuksiani ja kasvojani. Oksan haarat kipinöivat, kuin viimeistä päivää polttaen niitä kädessään pitelevää kättäni ja sormiani.
   Hymy nousi väkisinkin huulilleni. Tämä oli se, mitä minä osasin. Vein oksan eteeni ja lähdin kävelemään nyt huomattavasti rohkeammin eteenpäin. Parin askelen jälkeen tunneli lähti nousuun. Kävelin eteenpäin, kunnes näin käytävän loppuvan.
   Nostin kulmiani, ja katsoin erittäin pahasti seinää. Eihän tämä voi vain loppua! Missä on vihje? Kävelin viitisen askelta eteenpäin, ja kosketin seinää ei-soihtua-pitelevällä kädelläni. Se oli umpijäässä olevaa multaa.
   Venkslasin soihtuni johonkin kivien väliin, ja tutkin seinää tarkemmin. En löytänyt minkäänlaisia vihjeitä. Katsoin soihtuani, ja päätin yrittää seinän sulattamista. Ulkona oli polveeni saakka lunta, en varmasti saisi aikaan pienintäkään tulipaloa, vaikka yrittäisin.
   Ojensin kummatkin käteni kohti soihtua, ja vaimennetusta kivusta irvistäen tartuin sen voimakkaimmin palaviin oksiin. Avasin suuni niin auki kuin taisin, ja hitaasti ryhdyin vetämään tulta itseeni. Ruumiissani oli tulelle paikka, tulella oli minulle paikka. Minussa tuli saisi villintyä, käydä yhä vahvemmaksi, vaarallisemmaksi, mutta samoin myös inhimillisemmäksi ja ymmärtäväksi.
   Minä saisin tulessa levätä, ja nousta feeniksin lailla, tuli ei tahdo minulle pahaa. Liekit kulkivat minuun alkuun hitaasti, mutta yhä nopeammin, kun ne ymmärsivät kuka käski.
   Lopulta aloin tuntea, ja se oli merkki siitä, että oli aika lopettaa. Potkaisin enää heikosti kytevää risukimppua, ja se hajosi tuhannen säpäleiksi, levisi tuhkakasaksi. 
   Pidättelin tulta, kun aloin miettiä, että miksi edes ryhdyin tähän. Ei minua olla tarkoitettu hallitsemaan… Vai… oliko? Katsoin seinää, ja päästin valon ja lämmön ulos.
   Se syöksyi seinämään hevosen voimalla, sulattaen ja polttaen sitä pois. Hetki kesti vain joitakin sekunteja. Tuli oli voimakasta, mutta tiesin, että se oli täysin riippuvaista hapesta, jonka maamassa tukahduttaa. Tuli on myös lähes täysin altista vedelle, jota routaisesta maasta auttamattomasti suli. Liekit haihtuivat, samoin äkillinen voimani, ja lysähdin lattialle. Katsoin, kun viimeiset savu- ja vesihöyrykiehkurat nousivat ylös ja hävisivät… valoonko?
   Nousin seisomaan, ja katsoin. Jep, olin lähestulkoon maan pinnalla, ohuenohut valon säde pääsi sisään tunneliin. Kuulin puhetta, ja painoin korvani reiälle.
   ”Ovatko he läpäisseet kokeita?” kuulin tuntemattoman äänen.
   ”Jep, Vesimiehen mukaan Leijona astuu kammioon tänä yönä. On siellä varmaan parhaillaan”, kuulin Rapun äänen. Hetkinen? Rapun? Bapun? Meidän kadonneen..? 

   Painoin korvani lujemmin reiälle. Olin takuulla kuullut väärin. ”Teillä on jouluun saakka aikaa. Muistathan sopimuksemme?” sama tuntematon ääni puhui. En pystynyt sanomaan, oliko se mies vai nainen.
   ”Tottakai, tottakai! Pidän huolen, että kaikki on silloin valmista” Rapu -sen oli pakko olla hän!- vakuutteli lähes pelokkaasti.
   ”Missä kunnossa Kalat on ilman sinua? Olisi sääli jos hän…”, en halunnut kuulla enempää. Irtauduin seinästä, ja juoksin pois. Rapu oli tehnyt diilin jonkun kanssa, kadonnut jälkiä jättämättä, ja teettää meillä kokeita?!
   MIKSI?


Joulukalenteri 2019 / Luukku 9 / Luku 8

Yhteyksiä
Rapu kertoo…

Hihii! Nyt taatusti mietitte, että missä olen ollut? Luulette, että kerron sen nyt? Ehkäpä kerronkin. Tai oikeastaan en. Täysin.
   Istuskelin hieman maan sisään Vesimiehen kanssa tehdyn lumiluolani ulkopuolella, ja kaivoin pientä kuoppaa jäiseen lumeen. Minulla oli viimeisessä korissa saamani paksu pehmopaita, takki, housut, Kalatin tekemät lapaset ja pipo.
   Virnuilin itsekseni samalla, kun laskin yksitellen hillopurkkeja, ja metallikupujen alle piilotettuja herkkuja lumeen säilöön ja taputtelin lunta niiden päälle. Jouluaattoon oli arviolta noin kaksi viikkoa, ehkä pari päivää päälle.
   Viime yönä Kaksoset olivat käyneet tunnelissa, Leijona menisi varmaankin seuraavana yönä. Astelin luolaani, ja nappasin langan ja puikot käteeni. Samalla makuualustani päälle istahtaen, jatkoin Vesimiehelle lupaamieni sukkien tekemistä.
   Olin todella hidas ja huono neuloja, mutta eivätköhän lämpimät sukat silti kelpaisi. Kuulin ähinää ja muutaman tukahdetun yskähdyksen ulkoa, ja pomppasin seisomaan. Laskin puikot varovasti alustalle kiroten mielessäni, kun yksi tai kaksi silmukkaa pääsi karkaamaan.
   Luolaani johti kiemurtava käytävä, joka minimoi tuulen pääsyn sisälle asti. Laskeuduin kontalleni suun eteen ja huusin ulos: ”Fisunen?”

   Kuulin, kun joku, veikkasin Kalatia, laskeutui myös kontalleen, yskäisi kerran ja vastasi sitten vahvistaen epäilykseni: ”Fisunen täällähän mä”.
   Pyysin tyttöä tulemaan sisälle, ja niin tämä konttasi köhien luokseni. ”Pahoittelut tästä”, pyysin ja viittasin tytön rahisevaan hengitykseen.
   Kalat kuitenkin vain hymyili, ja vastasi: ”Tästähän hauskaa tulee, ongelmia ei ole”. Nyökkäsin ja katsoin poispäin hivenen kiusaantuneena läheisyydestä. Luolaani ei oltu tarkoitettu kahdelle. Mahduin seisomaan siellä vain polvillani, ja kapeimmassa kohdassa käteni ylsivät molempiin seiniin.
   Nappasin petini vierestä säästämäni korin, ja pakkasin sinne vähän marjoja, jota olin varastoinut syksystä saakka, purkillisen omenahilloa ja muuta ruokaa. Kirjoitin myös -olin oppinut lukemaan tosi pienenä, kun kiinnostuin keittokirjoista. Se oli kai jo ennen, kun jouduin tänne- pikaisen reseseptin kaurapuurolle, ja sujautin hiutaleita koriin.
   ”Kai teillä on tulitikkuja ja polttopuita?” Varmistin Fisuselta, ja tämä nyökkäsi. Puristin suuni tiukaksi viivaksi. Olin jo useaan kertaan miettinyt, oliko tämä sittenkään vaivan arvoista. Pysyin kuitenkin aina suunnitelmassani, eikä tämä hetki ollut poikkeus.
   ”Nähdään ylihuomenna. Tuothan minulle tänne jotain tekemistä, vaikka kirjoja tai lisää lankaa silloin?” hymyilin.
   Jälleen Fisunen nyökkäsi, vaikkakin tällä kertaa huomattavasti enemmän ajatuksissaan. Veikkasin, että tämä valmistautui jo kertomaan tekosyitä poissaololleen.
   ”Nähdään”, tämä vastasi, ja lähti kömpimään ulos luolastani.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 8 / Luku 7

Pelko
Bambino kertoo…

En tiedä mikä minuun meni. Muistan siitä hetkestä vain, että yhtäkkiä Amurina muuttui edessäni. Ei siis toiseksi ihmiseksi, tai miksikään muuksi eläimeksi. Varjot vain yhtäkkiä kasvoivat. En nähnyt siskoni silmiä, vain tyhjän. En nähnyt tämän jalkoja, niin suuri varjo niistä lankesi.
   Muistan huutaneeni pelosta, ja anelin sitä ei-Amurinaa olemaan satuttamatta minua ja oikeaa Amurinaa. En ymmärtänyt, että kaikki oli hyvin.
   Peruutin taaksepäin, en halunnut mitään muuta niin kovasti, kuin pois. Tässä ei ollut enää mitään normaalia. Ensin Rapu katosi, sitten Kalat sairastui, sitten löydämme Rapun jättämiä vihjeitä ylt’ympäriinsä, vailla minkäänlaista järkeä. Jalkani eivät kantaneet, ne vapisivat.
   Peruutin taaksepäin. Demoni-Amuri seurasi minua hitaasti, ja puhui jotain kielellä, jota en ymmärtänyt. Se kurotti käsiään minua kohden.
   ”MENE POIS!” huusin, ja kaaduin selälleni kirkaisten. Tartuin maassa minut kampanneeseen keppiin, ja tajusin sen olevan pudottamani soihtu. Löin soihdun vielä kytevällä päällä siskoani reiteen, mikä sai tämän huutamaan epäinhimillisen kuuloisesti.
   Jatkoin peruuttamista nyt nopeammin, mutta irrottamatta katsettani siskostani. Sain seinässä olevasta ulokkeesta kiinni ja nousin jaloilleni itsevarmempana.
   Kävelin viimeiset kaksi askelta ulos tunnelista, ja päädyin aikaisempaa valoisampaan kammioon. Härkän kammioon. Kavahdin katsomaan katon reikää, josta loisti jo valoa. Emmehän me olleet tunnelissa kuin muutaman hetken!
 Sieltä se valo kuitenkin loisti.
   Käännyin katsomaan taas tunneliamme. Sen, ja muiden tunneleiden suut olivat alkaneet ikäänkuin kasvattaa ohutta kuorta. Huusin siskoani.
   ”Täällä”, kuulin hiljaisen vastauksen. Se tuli vielä läpikuultavanohuen seinän takaa, Demonitunnelista.
   Potkaisin seinää, ja se hajosi pirstaleiksi. Varjot olivat tunnelin sisällä yhä syvemmät. Astuin askelen sen sisäpuolelle. Ojensin käteni vaistonvaraisesti, ja haparoin eteenpäin.
   Sekunnin, muutaman päästä sain otteen toisesta kädestä. Lämpimästä. Se puristi minua niinkuin vain siskoni voi, ja vedin. Pidin silmiäni kiinni niin kauan, kunnes pääsimme taas holviin, jossa kylmän ajan aurinko loisti niin kirkkaana, kuin se nyt silloin pystyi. Avasin silmäni, ja halasin Amurinaa.
   Tämä ähkäisi, ja työnsi minua poispäin hartioista. Katsoin tämän kyyneleisiin silmiin. Olin juuri kysymäisilläni jotain, kun huomasin siskoni vasemman reiden, jossa oli taatusti kipeä, nokinen, punainen jälki. Irvistin.
   Jokin, ehkäpä Kaurisin voima, tai vaisto, käski minua avaamaan suuni, ja kuiskaamaan sihahtaen: ’Leijona’.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 7 / Luku 6

Ensimmäinen askel
Amurina kertoo…

”Voi veljet, tämä on-”. ”-outoa”, Bambi täydensi lauseensa tapansa mukaan. Seisoimme Härkylin löytämässä kammiossa, yö oli puolivaiheissa. Pidin Bambin kädestä kiinni. 

   Kammio oli tyhjä päivällä, mutta ovet ilmestyivät yöllä. Kaikki mikä jäi sinne päiväksi: katosi. Skorppari oli vienyt omaan käytäväänsä lehden ja jättänyt sen sinne loppuyöksi ja seuraavaksi päiväksi. Seuraavana yönä ei lehteä enää ollut. Tuuli? Ehei. Luolissa ei ollut minkäänlaista vetoa.
   Kuunvalo lankesi huoneeseen keskellä olevasta reiästä katossa. Päätimme sytyttää soihtumme. Soihdut olivat isoja puunsäleitä, joihin saimme tulen hieromalla niitä seinään.
   Liekit tanssivat keppien päissä, ja heittivät kipinöitä ilmoille.
   ”Mennään”, Bambi sanoi ja astuimme käytäväämme.
   ”Kaksoset…” kuului kuiskaus ja ihokarvani nousivat pystyyn. Kylmä, kostea lonkero laskeutui harteillemme. Se tuntui vastasataneelta puuterilumelta alkutalvena.
   Puristin Bambin kättä oikealla kädelläni, ja vasemmassa kädessäni pitelemäni soihdun valossa huomasin kaksoissiskoni puristavan silmiään kiinni. En nähnyt lonkeroa missään, mutta tunsin sen olevan vahvasti läsnä.
   Se kulki leukani alta ja hiveli niskaani. Nousi hiuksien sekaan ja penkoi niitä. Siirtyi vasempaan korvaani ja kiersi sen. Siihen asti pysyin aivan paikoillani, mutta lonkeron koskettaessa nenänvarttani sävähdin. Tunsin pakottavaa halua juosta äkkiä pois. Taakse tai eteen.
   Lonkero kosketti suljettua silmäluomeani. Siinä vaiheessa sain tarpeekseni. Kiljaisin ja lähdin juoksemaan eteenpäin kiskoen Bambia perässäni, kuulin kun tämä pudotti soihtunsa maahan, jossa se sammui.
   Taaksemme jäi vain pimeys. Juoksimme vain sekunnin, tai pari, kunnes törmäsimme ulahtaen seinään, kaatuen takalistoillemme. Näimme sekunnin pari tähtiä. Hieroimme otsiamme vaikeroiden.
   Nousin seisomaan seinään nojaten. Tie päättyi umpikujaan, tila ei suurennut, pienennyt, jatkunut. Ei mitään. Hieroin otsaani helpottuneena, ainakin käärme oli kokonaan kadonnut.
   Katsoin Bambia, ja kuulin tämän vapisevan, tai ainakin kierivän, maassa ja haukkovan happea.
   ”Bambino!” huudahdin ja istuuduin tämän viereen.
   ”ÄLÄ KOSKE MINUUN!” siskoni huusi ja kavahdin poispäin. ”ÄLÄ. TEE. MINULLE. TAI AMURINALLE. PAHAA. PYYDÄN!” Bambino huusi hysteerisesti.
   ”Mutta, minähän olen Amurina!”

Joulukalenteri 2019 / Luukku 6 / Luku 5

Kirkkaus
Härkä kertoo…

Isku, potku, tönäisy, ja sain taas aikaan pienen halkeaman seinään. Valo paistoi sen takaa jo. Tiesin siellä olevan jotain, mutten mitä, ja tahdoin tietää. Siinä motiivini.
   Potkaisin seinää taas jalkapohjallani, ja pyyhkäisin sinisiä hiuksiani pois silmiltäni.
   Uusi potku.
   En oikeastaan ikinä hengästy, Onni sanoo sen johtuvan kyvystäni hallita hengitystä. Kun silloin kerran putosin Tappavaan Virtaan, en ollut tosiasiassa lähelläkään hukkumista. Kivet ja virta sen vahingon tekivät, vaikka eihän minua kukaan uskokaan.
   Jatkoin seinän takomista, ja kirosin mielessäni kallioita hallitsevan Nessien, kun tämä ei ollut suostunut auttamaan. 
 Kaikki hääräsivät Kalatin ympärillä.
   Potku. Ketään, paitsi minua ja Onnia ei kiinnostanut seuraavien vihjeiden etsiminen. Pusku. 

   ”Lopeta sen seinän pahoinpitely, he sanovat”, mutisin itsekseni. ”Ei siellä mitään ole, he sanovat”. Karjahdin turhautuneena ja potkaisin seinää polvellani, mikä sai minut hyppimään yhdellä jalalla ja uikuttamaan. Ei elämä se sattui.
   Laskin jalkani varoen maahan ja tutkin sitä silmät sirrillään, vain pintaruhje. Pyyhkäisin hikeä otsaltani. Pakkohan tuonne oli päästä! Vihjeessä puhuttiin valosta, kirkkaasta, kuin vain kuu voi olla. Tämä ei ollut sattumaa!

   Potkaisin taas, ja seinä halkeili lisää. Se ei ollut normaalia kiveä, varmaankin hiekkakiveä, tai sitten vain kynnen ohutta. Silti se oli sitkeää. Ähkäisin, ja sain aikaan taas loven. Ei enää kauan! 

   Taoin seinää vimmaisesti, polveani kirvelsi vietävästi, mutta mitäs minä siitä. Lopulta kuulin rusahduksen. Sitten toisen, ja kolmannen. Vielä viimeisen kerran potkaisin seinää kaikella voimallani, ja se murtui. Valo loisti nyt niin kirkkaana, etten nähnyt mitään, ja käänsin selkäni sille.
   Mikä se oli? Päästin korkean äänen, jolla kutsuin Oinasta. Se kaikui pitkälle. Ei kauaakaan, ja poika seisoi edessäni.
   ”Löytyikö jotain?” tuo kysyi ja siirryin sivuttain aivan seinän viereen sulkien oikean silmäni valolta. Oinas vihelsi vaikuttuneena. ”Tosiaankin sait seinän rikki, mutta eihän tuolla ole mitään?” poika sanoi varovasti.
   Raotin silmääni ja kaduin heti sitä. Valo loisti kipeän kirkkaana. ”Miten niin ei mitään, etkö näe valoa!?” kysyin epäuskoisesti.
   ”Valoa?” Oinas toisti päätään pudistaen. ”En. Siinä on vain pimeä huone. Uusi maanalainen kammio, huomaan. Hyvin löydetty”, tämä virnisti ja peruutti pois.

   Kuunvalo paistoi kotiimme sisäänkäyntiä peittävän kiven välistä. Pyörin patjallani, enkä saanut unta. Mikä se valo oli?

   Kun olin kertonut huoneesta muille, kaikki olivat juosseet katsomaan. Kukaan ei kuitenkaan huomannut mitään muuta, kuin pimeän kammion. Itse en pystynyt huonetta lähestymäänkään. Sen kirkkaus oli sietämätön, mikä sanottiin vihjeessäkin. Kuin vain kuu voi olla.
   Valo loisti huoneeseen kuulemma katossa olevan pienenpienen reiän kautta, mutta se ei kyllä riittänyt valaisemaan huonetta juuri yhtään.
   Käänsin taas kylkeä, ja suljin silmäni. Lopulta luovutin, ja nousin istumaan. Siitä kyykkyyn ja siitä seisomaan. Hiivin kohti huonetta päättäen nyt mennä sinne vaikka silmät kiinni.
   Pääsin käytävänsuulle, jonka olin muovannut multaan voimillani. Puristin silmäni valmiiksi kiinni, ja lähdin kontaamaan.
   Kallionseinämän tullessa vastaan olin laajentanut tilaa huomattavasti niin, että mahduin potkimaan. Tunsin nytkin, kun tila muuttui korkeammaksi, ja nousin seiniä tunnustellen seisomaan.
   Kivensiruja jaloistani poispäin potkien pääsin aukolle, enkä nähnyt silmäluomieni läpi mitään. Raotin silmiäni, ja valo sokaisi minut taas. Suljin ne nopeasti ja hieroin niitä hetken.
   Sitten lähdin taas kohti huonetta silmät entistäkin tiiviimmin suljettuna. Tunnustelin seinää ja sihahdin hiljaa. Ääni kaikui, huone oli tosiaankin kammio.
   Kuljin vasen käteni seinää myöten, ja löysin reiän. Aluksi luulin sen olevan oma tunnelini, mutta tämä kolo oli huomattavasti suurempi. Reunat olivat tasaiset.
   Astuin pari askelta tunnelia pitkin eteenpäin, ja kirkaisin miehekkäästi, kun tunsin jonkun koskettavan niskaani. Se oli jääkylmä, ja kostea, kuin loskasta muodostunut köynnös. Karvani nousivat pystyyn ja sävähdin poispäin. Kuulin kaamean, kuiskauksen: ”Kaksoset…”
  
 Silmiäni yhä kiinni puristaen peruutin pois, ja jatkoin huoneen kiertämistä. Löysin uuden identtisen oven, ja pelkoani halliten astuin taas sisään. Tunsin poskellani tulikuuman kosketuksen ja peruutin vaistomaisesti. Kuumuus katosi heti, mutta kuulin taas saman äänen. Nyt se sanoi: ”Leijona…”
   Seuraava ovi, tunsin terävän piston huulessani. Sitten kaikkialla kasvoissani, kuin neulat olisivat pistelleet. ”Neitsyt…”

   Kävin kaikki ovet läpi, niitä oli kuusi. Jokaisessa koin erilaisen tuntemuksen, ja kuulin yhden ystävistäni nimen sillä kaamealla äänellä. Lopultakin pääsin omalle kololleni. En pystynyt yhäkään avaamaan silmiäni, niin kirkas huone yhä oli. Tunsin jonkin lämpimän kosketuksen ja huudahdin taas.
   Peruutin taaksepäin, ja kompastuin kiveen keskellä kammiota. Avasin silmäni vaistomaisesti, ja huusin vielä, kun kirkkaus iski. Tunsin kosketuksen uudestaan. Löin kättä, ja kuulin tutun murahduksen.
   ”Rapu?”. Se joku -oliko se Rapu?- laski paperinpalan käteeni, ja samassa tiesin voivani avata silmäni. Minut valtasi rauhallisuuden tunne, kuin voisin vain leijua katon reiästä ulos.
   Avasin silmäni ja katsoin huonetta. Ketään ei näkynyt missään. Istuin rähmälläni aivan kammion keskellä olevan kiven takana. Ympärilläni oli seitsemän huonetta, mukaanlukien oma, ruma reikäni. Mietin miksi vain seitsemän, miksei 12?
   Jokaisen oven yläpuolelle oli kaiverrettu jotain kummallisin viivoin ja merkein, joista en tunnistanut yhtäkään. Tai no… yhden. Oman reikäni yläpuolella, oli selkeästi oma merkkini. Ympyrä, josta lähti kaksi kaarevaa viivaa yläreunoihin. Katsoin paperilappusta. Siinä luki selkein kirjaimin:
   ’Astu. Astu rohkeasti. Pystyt”.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 5 / Luku 4

Apu
Oinas kertoo…

Söin koloni reunalla omenaa uupuneena. Meistä kahdestatoista vain minä hallitsin lämpöä sananmukaisesti.
   Jelly poltti kaiken, ja vain Jousi pystyi hillitsemään tätä, mutta vain minä toin lämmön.

   Mietin tätä haukatessani jääkylmästä omenasta palasen. Lämmöllä ja tulella oli todellakin eroa. Lämpö oli se josta suurinosa elävästä on riippuvainen. Tuli ei oikeastaan edes ole mitään, sehän vain tuo lämpöä jostakin toisesta maasta. Mitä suurempi, sitä enemmän ja vahvemmin.

   Kalat oli palannut luoliin vasta pimeällä, jäykkänä ja väsyneenä kylmyydestä, mutta ainakin uusi vihje mukanaan. Seuraavana päivänä tälle oli noussut kuume. 

   Kruunun ja Ahdin kanssa olimme käyneet läpi kaikki Rapun lehdet, ja merkinnät, ja pyrimme auttamaan tyttöä parhaamme mukaan, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Lämpö ei ollut laskenut kahteen päivään, kuten aina Rapun yrttien hoidoissa meille kävi.

   Rapu tunsi kasvit, Ahti käytti niitä. He olivat terveytemme ja selviytymisemme kannalta tärkein kaksikko. Haukkasin taas palan omenasta, ja silmäni sulkien siirsin siihen vähän lämpöä. Mehukkuus lisääntyi heti, ja haukkasin uudestaan nyt huomattavasti enemmän nauttien.
   ’Rauha, näin on tarkoitus. Auttava apua saa’, mietin. Miten Fisunen oli edes saanut vihjeen? Päätin kysyä tätä heti, ja nousin seisomaan. Samalla puolukan värisiä hiuksiani kangaspalalla taakse sitoen kävelin aivan ’asutustumme’ perälle, mistä tuli savun hajua.
   Leijona ja Jousimies olivat yhdessä tehneet nuotion Rapun huoneeseen, missä Kalat nyt vietti aikaansa. Muutamia kertoja se oli vaatinut, mutta lopulta Vaaka oli saanut sen aiheuttaman savunkin muuttumaan hengitysystvällisemmäksi. 

   Astuin huoneeseen, ja huomasin Kalatin olevan hereillä. Tämä räpläsi merenvihreitä hiuksiaan ilmeisen turhautuneena. ”Hei”, tämä lausahti minulle.
   ”Hei, tuota…”, mietin miten kysyisin kysymykseni.
   ”Mistä sain vihjeen?” säpsähdin, ja katsoin Kalatin harmaisiin silmiin, jotka tuijottivat minua. Lukiko hän ajatuksia?

   ”Mistä sinä-?”
   ”Tiedän asioita”, Fisunen käänsi taas huomionsa hiuksiinsa. Hetken hiljaisuuden jälkeen tämä nosti taas katseensa minuun. ”Samaa minäkin mietin. Sitä miettinyt-” Kalat hörppäsi vettä kupista nopeasti, kun tämän ääni oli lähteä ”-Sitä miettinyt jo kauan oon. Ja luulen, että Rapu itse, meille viestitsi”.
   ”Näitkö sinä Ra-?”

   ”Ei noin lujaa!” tyttö sihahti ja napsautin suuni kiinni. ”Luulen, että hän, tai joku, meitä testaa. Ei hän meille vastaa, nämä pitää meidän itse suorittaa”, hän heilutti viestiä sormiensa välissä.
   Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä. ”Älä kenellekään kerro, luulen ettei hän niin halua, tieto ei saa valua”, yskänpuuska, ja Kalat hörppäsi taas vettä. ”En nyt saa apua, emme tätä osaa ilman Rapua, mutta voimme jatkaa koetta, ja suorittaa sen vaivatta. Rapun löydämme, jos vain näitä etsimme ja lopulta aina löydämme. Rauha, näin on tarkoitus”.
   Kalat nosti taas lasiaan, ja otti sen alta jotain, mitä olin luullut lehdeksi. Se oli paperinpala. Pidin suuni kiinni. Minulla oli taipumusta sanoa aina jotain väärin, enkä halunnut nyt, että tyttö muuttaisi mieltään. Otin lapun Fisusen kädestä.
   ’Kirkas, kuin vain kuu voi olla’.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 4 / Luku 3

Seinä
Kalat kertoo…

Istuin kolossani, lyhyen käytävänmatkan päässä ”pääaulasta”, niinkuin me suurimman sisäänkäynnin lähellä olevasta luolasta sanoimme. Vedin polveni rintaani vasten, ja keinuskelin. 

   Ärähdin turhautuneesti, kun selkäni raapaisi seinää kaatuessani selälleni. Nousin seisaalleni luolan multalattialta, ja astelin pääaulaan. Siellä Kauris ja Oinas tapansa mukaan riitelivät. Päätin mennä auttamaan.
   ”Sanonpahan vaan, että vaikka sinun mielestäsi meidän olisi etsittävä häntä välittömästi, ei ole järkeä tappaa itseämme nälkään!” Kauris huusi paraikaa.
   ”Eikä Rapu merkitse sinulle mitään muuta, kuin ruuan hankintaa ja valmistamista?” Oinasin ääni kohosi oktaavin. Tämän kasvot hohtivat hiusten tulipunaisessa sävyssä.
   Kauris henkäisi syvästi loukkaantuneena ja kavahti askelen taaksepäin. Hetken Oinasta murhaavasti mulkoiltuaan tämä avasi taas suunsa, puhuen nyt hitaasti ja harkitusti: ”Rapu ei ole minulle vain ruuasta huolehtiva pöljä, vaan meidän kaikkien ystävä. Yritän vain sanoa, että jos ME kuolemme nälkään häntä etsiessämme, emme ainakaan löydä häntä”.
   Oinas avasi suunsa vastatakseen, mutta pysähtyi jostakin syystä, kuin ei olisikaan keksinyt sanoja. Tämän kädet valahtivat rennoiksi kylkien viereen. Säpsähdin, kun huomasin, miten äsken Kaurista raivoisasti tuijottavat silmät rentoutuivat, ja katsoivat nyt tyhjyyteen.
   Poika nyökkäsi ja vastasi yksitoikkoisella äänellä: ”Niin, eihän siinä olisi järkeä”.
   Kirosin mielessäni. Ei taas tätä. ”Kruunu, eiköhän sinulta jotain puutu?” vinkaisin. Yritin vihjata tälle fokuksen menettämisestä.
   Kauris, Kruunuksi kutsuttu, käänsi mustat silmänsä minuun ja tunsin välittömästi epämiellyttävää halua langeta polvilleni ja anoa anteeksiantoa jostakin, mitä en ollut tehnyt. Vastasin kuitenkin katseeseen, minkä jälkeen kuvittelin eteeni erään kesäpäivän.
   Oinas ja Kauris olivat kisailleet ja nauraneet koko päivän ratketakseen. Kauris räpäytti silmiään, ja tämän katse lasittui, mutta minä tiesin mitä tämä parhaillaan näki. Virnistin.
   Hetken päästä huomasin Oinasin kehon jännittyvän äkisti ja sitten näin, kun tämä huokaisi. Silmiäni räpäyttäen vapautin Kauriin hallusinaatiosta. ”Äh, meidän pitää todellakin puhua tästä sinun tavastasi ratkaista riidat”, tyttö totesi yksikantaan, mutta soi minulle pienen hymyn, johon vastasin.
   ”Pidetään kokous”.
   Ei kulunut kauaa, kun kaikki olivat jälleen kokoontuneet pääaulaan Kauriin, sekä edellisenä päivänä löydettyä vihjettä pitelevän Ahdin ympärille.
   ”Korkein seinä liikkuu. Takaa sen löydätte siemenen”, lausuin hiljaa itsekseni. Vesimies luki lapun ääneen kuuntelijoille, ja jälleen ehdotuksia alkoi sataa. Kuului Kylmään Huoneeseen johtavaa käytävää tukkivaa kiveä, kuului vesiputousta, joku ehdotti jopa karhua, tosin tämä idea tuomittiin heti, sillä otsot olivat jo talviunilla.
   Vesiputous herätti minussa jotain. Vaiston. Suljin silmäni ja kuvittelin tarttuvani köynnökseen, joka vetää minua kohti vastausta. Peruutin pois ihmisten välistä ja lähdin kohti Tappavaa Virtaa.
   Päälläni oli puulla tiivistetty, poronnahasta tehty taidoton vaate, ja jonkinlaiset kengät.
   Juoksin ulos purevaan pakkasiltaan. Lumi vetäytyi heti nilkkoihini, ja minun oli hidastettava vauhtiani, tai olisin varmaankin venäyttänyt jotain.
   Kuulin kohinaa. Ääni voimistui joka askeleella, kunnes seisoin aivan Tappavan Virran, puita korkeamman putouksen edustalla. Nimen olimme antaneet vuodenaikoja sitten, kun yksi meistä oli ollut hukkua sinne.
   ”Takaa sen löydätte siemenen…”, hoin itsekseni. Astelin kylmän puuterilumen poikki joen partaalle, ja lähestyin sitten putousta sivulta päin. Muistin Rapun joskus kertoneen, että oli löytänyt paikan sen takaa. Itse asiassa juuri tätä mysteeriä selvittämään lähtenyt urhoollinen, silloin 8-vuotias poikamies, Härkyli oli lähes hukkunut.
   Astelin koko ajan lähemmäs ja lähemmäs. Pisarat lensivät jääkylminä kasvoilleni. Kohta olinkin jo aivan putouksen vieressä, kasvojani kädellä jäänsiruilta ynnä muilta suojaten.
   Tähyilin, mutten löytänyt luolaa, tai muuta vastaavaa. Samassa olkaani viilsi jääkylmä terä, ja kirkaisin säikähtäneenä.
   Nappasin lunta maasta, ja painoin kädelleni. Yhtäkkiä maailma oli alkanut keinua. Istahdin maahan, en tuntenut kylmyyttä, joten en ajatellut sen haittaavan. Painoin kylmää pölyä haavaa vasten.
   Eihän se tosiasiassa ollut syvä, mutten voinut iholleni ja kipukynnykselleni mitään. Puristin silmäni kiinni. Minuun sattui. Näin valkoisia kipunoita silmieni nurkilla, ja mietin, alkaakohan sataa lunta.
   Näin hopeisen välähdyksen, ja jokin kutitti kasvojani. Tarkensin katseeni tummansinisiin silmiin. Siinä vaiheessa en tajunnut, kuka se oli, mutta se ojensi minulle kahta paperinpalaa. Nostin heikosti kättäni ja otin sen olennon kädestä.
   Lumi narskui, kun olento juoksi pois. Yhtäkkiä vaikeaksi muuttunut hengittäminen helpottui, ja minut valtasi tyyneys. Hitaasti, mutta varmasti puoliksi kävellen, puoliksi raahautuen palasin kotikoloihin.
   Luin lapun matkan aikana ainakin sata kertaa: ’Rauha, näin on tarkoitus. Auttava apua saa’.

Joulukalenteri 2019 / Luukku 3 / Luku 2

Talli
Vesimies kertoo…



Kaikki menivät ihan sekaisin. Leijona hyppäsi lähteeseen hakemaan lapun, ja muut kerääntyivät heti tämän ympärille, minä mukaanlukien.
   Tuntui, kuin koko kehoni olisi värissyt. Oliko Rapu jättänyt viestin? Sain läpimärän paperinpalan käteeni ja tunnistin heti Rapun yksinkertaisen ja selkeän käsialan. Hymy nousi huulilleni. Bapu rakasti arvoituksia.

   ”Tallissa tinanväristen tammojen?” kuulin Oinasin miettivän ääneen.
   Alkoi puheensorina, joka halkesi, kuin veitsellä leikaten heti, kun Vaaka avasi suunsa. Tämän safiirisilmät kiilsivät, ja ääni helähti kirkkaana ilman halki.
 ”Onko se varmasti Bapun kirjoittama, Ahti?” tämä kysyi kaunistelematta, ja kaikkien katseet kääntyivät minuun päin. Nyökkäsin arasti.
   ”Oletko varma?” Nessie tivasi, ja nyökkäsin taas, vieläkin ujommin. Vaaka katsoi minuun rohkaisevasti ja hymyili.
   ”Meillä ei ole hevosia! Tämä on takuulla jokin pila!” kuulin Skorpparin äänen ja käänsin katseeni uutta uhmaa saaneena tämän punaviinimarjan kaltaisiin silmiin. Tämä laski katseensa ja hiljeni. Olin puolustanut häntä useissa riidoissa, vaikka olinkin neljä vuotta vanhempi. Ei hän minua halunnut uhmata.
   ”Minulla joskus kuparinen pilli soi?” Fisunen totesi. ”Vaan ei se tinana meille olla voi”, hän lisäsi harmistuneena.

   ”Meillä on pronssia”, Amu korosti ’pronssi’-sanaa. ”hiuksissamme. Mutta tinaa, saati hevosia ei ole..?” tämä käänsi katseensa kohti kaksoissiskoaan kysyvästi, ja tämä pudisti päätään.
   ”Ahti, tai Poseidon on hevosten luoja?” Jousi ehdotti, joutuen kuitenkin pettymään, sillä pudistin heti päätäni.
   Leijona oli joskus tehnyt minulle lumihevosen, ja olin heti säikähtänyt niiden valtavaa kokoa. Lisäksi, sain tietää syypään vasta kuukausia myöhemmin, Jousi oli heittänyt lumipallon suoraan hevosen kylkeen ja koko otus oli hajonnut päälleni. Traumat.
   ”Minulla oli edellistalvena hevostalli!” Nessie huudahti yht’äkkiä. ”Sain silloin yhdeksäntenä lämpönäni seitsemän pientä tinahevosta Vesimieheltä. Ne, missä hän säilytti ennen kaikenmaailman tököttejä ja kankaanpaloja”
   ”Missä ne ovat?” kysyin. Tuntui, että olimme jo lähellä. Neitsyt mietti ja siristi silmiään pohtivasti.
   ”Kyllästyin niihin, mutten tahtonut hylätä niitä - ÄLÄ KATSO MINUA NOIN, OLIN 10-VUOTIAS! -, joten tein niille uuden tallin. Sinne on käytävä jossain koloni lähellä”.
   Nyökkäsin ja juoksin ulos tukahduttavan kuumankosteasta lähdekolosta, ja kohti Neitsytin paikkaa. Pääsin tämän syvennykselle, ja huomasin, tosiaankin, sen vieressä tunnelinalun, joka kaartui terävästi oikealle ehkä jalkani pituuden päässä. Muita odottamatta tunkeuduin koloon.
   Tunnelin seinät ottivat minuun kiinni, ja katosta varisi multaa selkääni. En kuitenkaan pelännyt; maa oli kotini. 

   Suljin silmäni. Valaisemattomassa kolossa ne olisivat hyödyttömät. Kääntyilin ja kiemurtelin, lopulta päälakeni kosketti peräseinää. Käännähdin kyljelleni, mikä aiheutti lisää multasadetta, ja taivutin keskivartaloani. En osunut mihinkään.
   Kiemurtelin yhä eteenpäin. Pidin silmäni kiinni, jotten näkisi pimeyttä, ja keplottelin oikean käteni eteeni. En tuntenut takaseinää yhäkään. Heiluttelin kättäni puolelta toiselle, ja kyynärpääni osui maaseinään. Toiseen suuntaan; sama juttu. Tunneli haarautui.
   Käännyin summamutikassa yhteen suuntaan. Taas haara. Toiseen.
   En tiedä kauanko sitä jatkui, mutten voinut kääntyä takaisinpäin. Rapu olisi ehkä täällä.
 Jossain mieleni nurkilla ihmettelin, miksi ihmeessä Neitsyt oli tehnyt tällaisen kamalan verkoston. Suojelemaan tinaheppojaan? Enpä usko.

   Käännyin taas. Lopulta törmäsin seinään, ja sain lisää kuivaa maata päälleni. Peruutin, käännyin, törmäsin. Peruutin, käännyin, käännyin, törmäsin. Käännyin, törmäsin. 

   Vielä hetken jatkoin tätä samaa, kunnes purin alahuultani harmistuneena, ei kai tässä nyt muukaan auttanut. Laskin kämmeneni maata vasten, ja kuvittelin maan. Sen ikiaikaisuuden. Sen muuttumattomuuden, sen muistin.
   Kämmeniäni vihlaisi, ja inahdin, mutta pidin ne maassa. Tunsin kosteuden leviävän kädestäni ja kulkevan maahan. Samassa näin. En seiniä, en valoa. Näin tunnelin maan itsensä silmin. Näin loputtomat verkot, kuin monijalkaisen langan. 

   Kuljin tunneleissa, loputtomissa eläinten kodeissa. Ötököiden koloissa, veden kuluttamissa kallioissa. Lopulta aistin lämmön. Se oli tavallista isompi, en tiennyt mikä se on, mutta näin sen tahdon. Se halusi löytää. Minä halusin auttaa, niinpä kiertelin sitä ääneti. Lopulta ymmärsin mitä se kaipasi. Ystäväänsä.
   Muutuin ilmaksi, löysin paikan. Kerroin sen sille. Sulauduin pois. Hiljaa. Kuin en täällä olisi ollutkaan. Kuin olisin vain, pelkkä haamu…
   Vedin terävästi henkeä, ja kurkkuuni meni kivi. Köhin sen pakokauhuisesti pois ja sylkäisin. Hengitin. Hengitin vain. Olin tehnyt tämän vain kerran aikaisemmin. Silloin olimme Bapun kanssa eksyneet tunneleihin. En pitänyt tunteesta, minkä maa jätti.
   Kämmenet kirvellen peruutin. Käännyin, peruutin, käännyin, peruutin, käännyin, kuljin eteenpäin jonkin aikaa.
   Tila ympärilläni avartui. Avasin silmäni ja huomasin kallioseinän. Se hohti.
   Oikealla seinänvierustalla oli tinatammoja ja muutama varsa. Vasemman seinän vieressä oli kaksi lappua. 
 ’Rapu’, taitetun lapun päällä luki. Avasin sen hymy huulilleni nousten. ’Kesäkaste’, siinä luki. Ymmärsin, ja naurahdin. Ääni kaikui pitkään.
   Luin toisen lapun: ’Korkein seinä liikkuu. Takaa sen löydätte siemenen.’


Joulukalenteri 2019 / Luukku 2 / Luku 1

Lähde
Kauris kertoo…


Olimme etsineet jo viikon, mutta Rapua ei vain löytynyt. Tämä oli yksinkertaisesti vain kadonnut, kuin lumipöly myrskyyn. Emme kyenneet ymmärtämään miten, tai miksi. 

   Talvi oli jo iskenyt hampaansa erämaahan, tunnelit olivat vetoisia ja kylmiä niin kauan, että lumi olisi tarpeeksi kosteaa koottavaksi suiden eteen. 

   Rapu on Vesimiehen paras ystävä, enkä tiedä, miten tämä suhtautuu, jos emme löydä tätä jouluun mennessä. Siihen on enää muutamia viikkoja.
   Viimeksi pojan hopeaiset hiukset nähtiin siis noin viikko sitten. Tämä oli ollut valmistamassa meille pakastamistaan marjoista hilloa.
 Vesimies, Ahdiksi me häntä yleensä kutsumme, oli lähtenyt hakemaan lisää mustikoita varastosta, ja kun tämä oli palannut, ei Bapua näkynyt enää missään. Eikä hilloakaan. Etsimme koko loppuillan, ja aina kun ulkona ei pyryttänyt liiaksi, muttemme löytäneet tätä mistään. Pelkään, että Ahti lähtee etsimään tätä liian kauas Kolosta, ja kuolee kylmyyteen.
   Istuin puusta huterasti rakentamallamme tuolilla, ja sulattelin jäistä leipää, ennen syömistä. Yritin pitää hermoni kurissa. En saanut stressaantua liiaksi, tai voisi käydä ikävästi.
   Siinä samassa Fisunen konttasi huoneeseen yhdestä ahtaimmista käytävistä, varastohuoneesta. Tämäkin oli selvästi kireä. Tytön ohut iho oli pingottunut tavallistakin kireämmälle silmien ympäriltä. 

   Taputin paikkaa pitkän penkin päädyssä, viittoen ystävääni istuutumaan, ja siirryin itse poispäin. En tahtonut viidennen luokan hallusinaatioita. Huokailtuaan pitkään, Kalat viimein katsoi minuun, ja sanoi: ”Missä on hän, hiljaisuuden luulen vielä kauan kestävän, jos ei häntä kohta näy”.
 Runous oli tytön erikoisalaa, enkä hämmentynyt millään lailla, vastasin vain olkiani kohauttaen.
   En tiedä kauanko istuimme siinä hiljaa, mutta jonkin ajan päästä kuulin pojan äänen huutavan jotain. En saanut sanoista selvää, mutta tunnistin sen Leijonan, Jellyn ylpeäksi ääneksi, ja se kuului lähdehuoneesta.
   Jätin leipäni kesken ja lähdin juoksemaan, Kalatin seuratessa varovaisemmin perässä. Käytävä madaltui ja leventyi, sitä mukaa kun pääsimme eteenpäin, ja kohta se alkoi muuttua kosteammaksikin. Seinät olivat huurteen peitossa. Vielä vähän matkaa madeltuamme seinät muuttuivat taas nestemäisen pehmeän kosteiksi, ja ilma lämpeni.
   Pian olimme, kuin saunassa, ja pääsimme lämpimälle lähteelle, Leijonan suurimmalle ylpeydenaiheelle. Muutkin olivat jo paikalla, huomasin Skorpparin tulevan hieman jälkeemme. ”Katsokaa!” Leijona sanoi meille ja osoitti lähteen keskustaan. Henkäisin, vaikka rehellisyyden nimissä en nähnyt mitään.
   Hiipparoin Vaakan luo, ja kuiskutin tälle, voisiko tämä hieman vähentää ilmankosteutta. Tämä nyökkäsi ja puristi silmänsä kiinni keskittyen. Pian sumu hälveni, ja näin mitä lähteen keskellä oli.
   Henkäisin taas, varmaankin koko porukan tehdessä samoin. Lähteen keskellä kellui lappu. ’Tallissa tinanväristen tammojen, teitä tulee tapaamaan tieto.’

Joulukalenteri 2019 / Luukku 1 / Hahmoesittely

   KaurisKruunu”: kaunis 13-vuotias tyttö. Noudattaa kuuliaisesti lakia, ja pyrkii säilyttämään yleisen järjestyksen. Kyynärpäihin saakka ulottuvat ruskeat hiukset, ja mustan onyksin väriset silmät. Voimakkaat psyykkiset voimat, stressaantuessaan ei välttämättä kykene hallitseman niitä.
   VesimiesAhti”: 11-vuotias poika. Kapinallinen, persoonien yksilöllisyyttä puolustava hahmo. Pyöreät sinivioletit silmät. Hallitsee maata ja sen välimuotoja, taitava parantaja. 

   KalatFisunen”: taiteellinen ja herkkä 13-vuotias tyttö. Vaalea pergamentinohut iho, ja luonnollisesti vaaleat, olkiin ulottuvat hiukset ovat värjäytyneet merenvihreiksi. Silmät ovat vaalean harmaat. Ei hallitse mieltä samalla tavalla, kuin Kauris, mutta osaa aiheuttaa esimerkiksi olematonta kipua ja hallusinaatioita. Erityisherkkä kivulle ja siten myöskin kostonhimoinen sen aiheuttajalle.
   
OinasOnni”: 14-vuotias, vaalea pisamakasvoinen poika, jolla on liekehtivän punaiset hiukset, ja lähes yhtä kirkkaanväriset silmät. Pyrkii useimmiten olemaan joukon johtaja, ja kiistelee Kauriin kanssa jatkuvasti. Kärsii usein migreenistä. Hallitsee lämpöä.

   HärkäHärkyli”: sinihiuksinen, vihreäsilmäinen 12-vuotias vetävä poika. Hallitsee maata ja hengitystä. Ei suoranaisesti vihaa punaista väriä, mutta toisinaan sen näkeminen tietyllä tavalla voi aiheuttaa tälle pahemman luokan raivo- ja voimakohtauksia.
   Kaksoset Amurina ja BambinoAmu" ja "Bambi”: kaksi identtistä, 15-vuotiasta tyttöä. Molemmilla on auringossa kiiltävät, paksut ja pitkät, useimmiten viidelle toisiinsa yhdistyville leteille kiinnitetyt hiukset, sekä viehkeät tummanharmaat silmät, joissa kulkee ikäänkuin pronssisuonia. Amurilla on muutama pisama nenäntyngässä, joita Bambilla ei ole. Mahtavia juoksijoita, ja ajattelevat kuin yksillä aivoilla. Hallitsevat niskaa ja hartioita, ja niiden jäykkyyttä ja vammoja. 

   RapuBapu”: kokkausta rakastava, ja kotia hoitava 12-vuotias poika, Vesimiehen paras ystävä. Hartioille ulottuvat upeat hopeaiset hiukset, ja tumman, öisen merensiniset silmät. Hallitsee rintakehää, sekä joitakin tunteita.
   LeijonaJelly”: ylpeä, 15-vuotias poika, jolla on kultaiset hiukset. Punakat posket, hyvä verenkierto ja kestävyys. Tällä on todella hyvä vastustuskyky, minkä vuoksi tämä ei ymmärrä Vesimiehen työtä, ja toisinaan halveksuu tätä. Hallitsee laavakiteitä, kipinöitä ja palavaa ainetta.

   NeitsytNessie”: 12-vuotias, tarkka ja kriittinen tyttö. Kaakaonruskeat hiukset, ja sardonyksin väriset silmät. Kuiva, ja herkästi rohtuva iho ja huulet. Hallitsee maaperää ja kalliota. 

   VaakaWaka”: tasapainoinen ja sosiaalinen tyttö, 14-vuotias. Vaaleansinisiksi ja -punaisiksi liukuvärjätyt hiukset ja safiiriset silmät. Hallitsee ilmankosteutta, ja -puhtautta. Jousimiehen tyttöystävä.

   SkorpioniSkorppari”: karismaattinen ja vahva, 15-vuotias tyttö. Pitkä ja tummaihoinen, sameat, harmaanviininpunaiset silmät, sekä pitkät ja vahvat, mustat afrohiukset, jotka on sidottu useille pienen pienille leteille. Hyvä vastustuskyky, Leijonan paras ystävä. Hallitsee veden virtauksia ja painetta.
   JousimiesJousi”: matkustelua rakastava poika. 12-vuotias. Lukee paljon kirjoja. Beige iho, vaaleansiniset hiukset ja kultaiset silmät. Hallitsee tulen tahtoa, leviämistä ja nopeutta. Vaakan poikaystävä.

   Kaksitoista nuorta asuvat Suomen pohjoisimmassa paikassa, Norjan rajalla, erämaassa, jota me emme tunne. 
 Vain vanhimmat muistavat maailmassa olevan muitakin, mutta nuorimmat ajattelevat sen olevan vain tarinaa. 

   Lapset tuotiin meiltä piilossa säilyvään paikkaan yksi kerrallaan, viidentenä syntymäpäivänään. Toisinaan kotiluolien suulle ilmaantui kori täynnä huopia ja ruokaa. Toisinaan ei, ja joku saattoi käydä Viimeisen Mustan rajalla.